Ja joka yö soitan satumaatangoo,
ja joskus tuntuu kuin joku huutais
apua mereltä päin
mä panen stereot lujempaa

Mulla on valtaa, mä koulutan muita
Ja kun mun ikkunan alla ne huutaa
tää ei voi olla näin
mä menen takaisin nukkumaan


Kuinka me voimme olla enää samoja henkilöitä, jos me loukkaannumme pahasti, niin henkisesti kuin fyysisestikin? Emme mitenkään. Minä opin sen tänään. En tiedä miksi ja miten, mutta opinhan vaan. Ja minusta se on ihan hyvä oppi.
Minä olen lakannut ajattelemasta enää, että maailma on ihana ja upea paikka. Täällä on niin paljon paskaa, että me tarvitsisimme uuden planeetan, missä aloittaa kaikki uudelleen. Mutta kuinka kauan se säilyisi puhtaana, kun me taas pilaisimme sen?
Ja älkää ottako tätä väärällä lailla. Minä en ikinä, ikinä ennen ole miettinyt kierrätystä, en saarnannut kenellekkään turkiksista, en mistään. En ole vain jaksanut välittää. Mutta jos me kaikki välitettäisiin, olisi meidänkin lapsille vielä ihania näkymiä. Jääkarhuja. jäävuoria, lunta. Miten joku voi viettää edes lapsuuden ilman lunta? Mutta eniten minua surettaa se, että kyllä, voihan ilman lunta elää. Mitä väliä, eihän ne tulevaisuuden lapset osaisi edes kaivata sitä. Sellaista valkoista paskaahan se vain on, eikö?

 
Kaikki meistä loukkaantuu joskus, eriasia vain kuinka pahasti. Ja se on aivan sama asia, loukaannutko hekisesti vai fyysisesti, se on aina iso juttu. Ja minä myönnän, katson muualle kun koulussamme joku isompi kiusaa muita. Miksi? En vain jaksa välittää, eihän se minun asiani olen. Mutta onneksi minäkin opin virheistäni. Nyt jaksan välittää. Alta pois, risut ja männynkävyt. Minäpä synnyin uudelleen.