Kesäsin on niin upeaa vain rahdata teltta pihalle ja nukkua siellä kunnes naapurin kukko herättää. Siellä on niin viileä, ei haittaa vaikka purskahtaa ilman syytä nauruun sillä kukaan ei ole heräämässä siihen, syödä raparperiä ja leikkiä koiran kanssa yömyöhään. Ja kukaan ei ole katsomassa.
Kaipaan ehkä hieman rauhaa. Onneksi kesällä koittaa remontti: saan vihdoin ja viimein sen oman huoneen, josta on tullut minulle legenda. Ja uskon jopa ansaitsevani sen.

Kävin jopa yli kymmenen kilometrin pyörälenkillä tänään, hakemassa kirjastossa kirjoja. Ilkka Remeksen dekkarin kanssa on ihana käpertyä nurmikolle ottamaan aurinkoa: onneksi kuusiaita pitää uteliaat katseet loitolla, niin saatan jopa laittaa bikinit päälleni.
Kun katson peiliin, näen hirveät rusketusrajat jo näin alkukesästä. Kiroilen hieman, miksi pitää ruskettua näin pirun nopeasti? Äitikin ottaa hetken aurinkoa ja tulee sisälle keitettynä rapuna: aivan punainen. Mutta kaikkihan me se tiedetään, kahden päivän päästä äiti on jo aivan ruskea.

Mietin juuri sukujuuriani. Kirjahyllyssä on äidin äidin ja isän teettämät sukukirjat. Mummoni on tullut Karjalasta, joten se on paljon mielenkiintoisempi. Sain tietää kirjojen avulla, että suvulla on ollut vain yhdet kaksoset ja toinen heistä kuoli kolmen päivän vanhana.
Se siitä haaveesta, että synnyttäisin joskus tyttökaksoset.