Rakastan kesää. Kuinka voi juosta ulkona vielä yömyöhään, vaikkakin uutiset lähettyvillä asustavasta karhusta pelottavatkin, ja ilmeillä typerästi eikä kukaan näe. Kuinka monta kertaa olenkaan eläytynyt unelmiini lenkillä - ja saanut virnistyksiä vastaantulevilta autoilta? En pysty enää laskemaan lukua yhden käden sormilla, ja minua nolottaa.

Jotenkin aina kävellessä tulee mieleen menneisyys - miten, sitä en tiedä. Tiedän ainoastaan sen, kuinka kusipäinen olen ollut joillekin ihmisille, jotka ovat vain yrittäneet jutella tai jopa auttaa minua. Ja se harmittaa. Kuinka pyytäisin anteeksi monen vuoden takaisia juttuja? Se on liian vaikeaa, ja haluaisin vain unohtaa kaiken - mutta en pysty. Se vainoaa minua, suorastaan ahdistaa. Kaikki menneisyyden virheeni.

Kai minä voisin pyytää kaiken anteeksi, mitä olen tehnyt, mutta voimani eivät riitä. Osan asioista olen jo alitajunnaisesti kai unohtanut, mutta toivoisin että vastapuolikin olisi. Kaikkea kummaa sitä ihminen voi tehdä suutuksissaan ja se on normaalia, yritän puolustaa itseäni, mutta tiedän, että suutuksissakin pitää vetää raja, jonka yli ei mennä hiuksenkaan verran.

Innostuin jopa ahdistuksessani kirjoittamaan one-shotin, jonka avulla sain purattua sitä tunnetta, että kaikki kasaantuu päälle - ja vaikka siinä päähenkilö tekeekin itsemurhan, sitä ei ole täälläpäin luvassa - ei sitten ikinä. Olen liian utelias tulevaisuuteni suhteen lopettaakseni kaiken lyhyeen, ja olen ylpeä siitä. Loppujen lopuksihan kaikki selvenee, eikö totta?

Optimistisuus on hyve.