Taas kouluviikko kului ennen kuin ehdin huomata sitä enkä osaa päättää millään, onko se hyvä vai huono asia - hyvä siltä kannalta, että se on nopeammin ohitse ja huono, sillä se menee liian nopeasti ohitse. Olen aivan sekaisin. Haluaisin nauttia viimeisistä hetkistäni peruskoulussa ja ennen niin sanottua aikuistumista, mutta se menee vain kiihdyttäen aina vain lujempaa ohitseni. No, välillä on kai pakko tyytyä kohtaloonsa ja yrittää kirjoittaa päiväkirjaan loistavia muistoja peruskoulun ajalta - ensimmäisestä päivästä, kuinka jännittävää se oli ja kuinka isoja ysit olivat silloin ja kuinka kasilla päivät lyhenivät ja tunsin jo kaikki ihmiset kunnolla luokaltani ja meillä oli kivaa. Ysillä me vannotaan, ettei ikinä unohdeta toisiamme ja kuinka me pidetään vuoden päästä jo luokkakokous, mutta mä luulen, että meillä kaikilla on jo silloin eri piirit missä me ollaan ja nauretaan ja me unohdetaan vähän ajan päästä toisemme. Kuinka ei enää soitellakaan ja meillä on enää muistot jäljellä. Ne eivät riitä minulle ja uskon, että ei muillekaan, mutta kuinka todennäköistä on, että koko luokkamme kokoontuu yhteen kahdenkymmenenkin vuoden kuluttua? Toivottavasti muut todistavat minut vääräksi. Haluan olla vielä kahdenkymmenen vuoden päästä ainakin yhden illan vanhojen kavereiden kanssa ja muistella kaikkea ihanaa ja surullista mitä olemme kokeneet yhdessä - ripari ja kanttorin hauskat vitsit, koulukiusaamiset ja onnistumiset.

Hymyilen, kun katselen uutta huonettani ja sen hieman uudistettua sisustusta - valkoinen verho oli loistava hankinta äidiltäni. Muistoja lojuaa ympäri huonetta ja niitä on kiva tutkailla - valokuva vuodelta 2004, jossa minulla on liian hauskaa enkä pysty keskittymään kunnon poseeramiseen, se oli loistava lahja ystävältäni, koristemoottoripyörä toiselta ystävltäni ja saksanpaimenkoiran kuva tietokoneen päällä. Kyyneleet pyrkivät silmiini vieläkin kun katseeni kohtaa sen, mutta en halua ottaa sitä pois. Se on aivan liian tärkeä koira minulle, jotta voisin ottaa sen pois. Miten ihmiset kehtasivatkin väittää minulle, ettei koiria kannata surra?

Illatkin käy yhä pimeämmiksi ja pelkoni kasvavat aina vain. Lähistöllä asustelee karhu, ja lenkin tavanomaisen ilon pilaa pienikin rasahdus metsästä ja paniikki valtaa mielen. Antaisin mitä vain että en pelkäisi karhuja. Tai mitään muutakaan. Itseasiassa pelkään näitä asioita:

1. Karhuja ja susia (enemmän karhuja, sillä niitä on havaittu lähistöllä.)
2. Hämähäkkejä
3. Kaikkea yliluonnollista (minulla on vilkas mielikuvitus, en aina kauhuelokuvien jälkeen saa unta.)
4. Pimeää jossain määrin ( opin tosin jo nukkumaat valot sammuksissa.)
5. Kuolemaa (klisee, mutta näin vain on)

Haluaisin voittaa nämä pelot, mutta ne ovat käyneet minulle aivan liian ylivoimaisiksi. Vaikka se ei häiritsekään elämääni jokapäiväisesti. Hämähäkkejäkään en vain pysty itse tappamaan vaan pitää hakea joku muu tekemään se. Kuolemaa, sitä että jonain päivänä sitä ei vain herää - tai mikä vielä ehkä kamalampaa, joka läheinen ei herää. Se olisi aivan liian iso pala minulle. Mutta turha kai sitä etukäteen on pelätä, se pitää kohdata silloin kun se koittaa. Eli toivottavasti ei milloinkaan.