Uupumus ja stressi iski sittenkin. Läppäri kaatui jälleen kerran, sen asetteluun menee jälleen tunti. Kesätöitä on rästissä, mutta siitä saan palkkaa. Remontti alkaa taas, ja vaikka minulla on monen monta ideaa, millaisen väriset seinät haluan, mikään niistä ei tunnu... minulta. Juhannus vietettiin kotona pelaten monopoly:a, vaikka se olikin kivaa, tuli mietittyä niitä kavereita siellä jossain, missä ne piti hauskaa porukalla. Ja mulla ei ollut kyytiä. Onneksi sentään voitin sen monopoly:n.

Perhe on ihana asia olemassa, mutta välillä nekin hermostuttaa. Kuinka ne katsoo hieman huolestuen, kun olen omissa ajatuksissani, kun olen tottunut juttelemaan aivan päättömiä kaikille piittaamatta haluaako he kuunnella. Äitin ilme kertoo kaiken, kun sanon ettei minulla ole nälkä tällä kertaa. Se vain sanoo allapäin, että ethän sä ole syönyt moneen päivään mitään ja minä raivostun. Kuuluuko se muille mitä minä syön ja paljon syön? No kyllähän se vähän kuuluu. Nyt taas syön kiltisti äidin tekemät ruuat, vaikka ei olisi nälkä. En halua nähdä sitä surullisena.

Kaverit kuitenkin kyselee minua  kesällä mukaansa, ja rakastan niitä juuri siitä syystä: ne jaksaa huolehtia ja pyytää minua mukaansa. Ja ne kuuntelee. Pääsen tänä kesänä ehkä jopa kiertelemään kesänäyttelyitä! Ei olisi ikinä tullut mieleenkään sellainen idea, siksipä se onkin ihanaa. Ehkä jopa innostun maalaamaan, omaksi ilokseni tosin. Tikku-ukkoja päivänpaisteessa.