Hassua, kuinka saan itseni ajatuksen voimalla kipeäksi. Ei tarvitse katsoa muuta kuin lukujärjestystä ja PAM! - olo on jälleen kipeä ja on pakko jäädä kotiin nukkumaan. En tiedä mikä minuun on tullut, jo nyt aivan liikaa poissaoloja. Ja piti niin tsempata viimeisenä kouluvuotena. Kai siihen on pakko tottua, että aina ei elämä ole yhtä herkkua vaikka sitä niin paljon toivoisi - onneksi nyt ei ole yli viikkoon koulua, tuli syysloma. Sitä mitä olen jo koulun alkamisesta lähtien odottanut. Tänäänkin on taksvärkki ja olen vain kotona. Odottelen ystäviä, joiden kanssa katsoa elokuvaa ja nauraa ja syöpötellä.

Onneksi on ystäviä, joille angstata. Itse asiassa naureskelin, että minulla on ilmainen terapeutti - rakas betani joka jaksaa aina kuunnella. Ei tarvitse kuin ajaa skootterilla pihaan ja tietää, että siellä taas tulee ymmärrystä. Se on aika upea tunne, täytyy myöntää. Haluaisin myös kuunnella ystäviäni, että he kertoisivat minulle ongelmiaan ja saisin olla se ymmärtävä osapuoli. Etten aina olisi se, joka makaa lämpimällä koulun vessan lattialla ja kiroo ystävilleen elämäänsä. Mutta aina eivät nallekarkit mene tasan.

Taas on tullut kauhea kirjoitusinto. Asia jota olen hieman pelännyt - en halua kirjoittaa, sillä tiedän että Run Away loppuu pian. Enää jäljellä (luultavasti) alle kymmenen lukua - mitä minä sitten teen? Seison tietokoneen äärellä ja katselen ruutua kirjoittamatta mitään? Uusia projekteja on mielessä vaikka millä mitalla mutta niitä ei vain saa kirjoitettua yhtä hyvin kuin sitä Run Awaytä. Siihenkin olisi totuttava, mutta on haikeaa sanoa heille hyvästit. Mischalle, Stephanielle ja heidän ystäville. Ehkä jopa jatkankin tarinaani, joskus.

Pakko mennä siivoamaan. Jotainhan on sen taksvärkki- rahan eteen on tehtävä. Onneksi ne ystävät tulevat. Kaikki sujuu taas pian loistavasti.