Mummon synttärit eivät olleetkaan niin kauhean tylsät juhlat kuin olin mielessäni ajatellut: ruoka ja seura olivat loistavaa ja näin pitkästä aikaa sitä sukua, joka asuu hieman kauempana. Tiesin kyllä alusta alkaen, että lopulta nautin juhlista, mutta jännitän aina etukäteen tilaisuuksia, missä joudun uusiin tilanteisiin tai jossa on paljon väkeä ja yritän aina keksiä toinen toistaan parempia tekosyitä olla menemättä. Joskus ne menevät läpi, joskus eivät.

Mummo on yllättävän pirteä vaikkakin täytti jo 75 vuotta. Jos minun pitäisi kuvata mummoa kolmella sanalla, ne olisivat epäitsekäs, pirteä ja epäitsekäs. Hän on aina jakamassa rahaa meille serkuille, vaikka tuskin itselläkään sitä on paljoa ja ajattelemassa äitini ja hänen siskojensa parasta ja jakelemassa viisauksiaan meille serkuksille. Olen oppinut mummoltani paljon, kuinka ihminen voi antaa muille paljon vähästään. Rakastan mummoani ja toivon yli kaiken, että hän tulee meille taas tänä jouluna: ilman mummoa ei ole joulua.

Viikonloppu on ollutkin aika kiireistä: on pitänyt vielä lukea kokeisiin, olla juhlissa, käydä myyjäisissä, siivota (raivata) huone... En ole ehtinyt rentoutumaan hetkeäkään ja se luultavasti näkyy ensiviikossa. Stressi kasvaa ja kaikki on taas luultavasti huonosti eikä mikään kiinnostaisi. Mutta ei saa antaa sen näkyä.

Olen jo pitemmän aikaa kuvitellut, että ihminen on vahva silloin, kun ei anna tunteidensa näkyä muille ihmisille, mutta olen alkanut epäilemään tuota lausetta. Miten kukaan luokittelee muita ihmisiä vahvoiksi ja heikoiksi? Kaikki vastoinkäymiset pitäisi kuulemma kääntää vahvuudeksi, mutta joskus ne vain jää syömään ihmistä heikommaksi kunnes sitä lopulta tukahtuu.

Miten mä ikinä opin olemaan vahva?