Tet- viikko on aika raskasta aikaa. Lapsia tulee joka tuutista, jokainen haluaisi apua johonkin asiaan. Mutta ei sillä, autan heitä mielelläni. Sehän on päiväkoti-tätien tarkoituskin, right?
Päiväkodin tädit ovat niin sympaattisia, ihania ja yksinkertaisesti upeita ihmisiä, että halusimme kaverini kanssa mennä päiväkotiin, ja voin sanoa: se työ käy urheilusta!

Voin sanoa olevani onnellinen tänä vuonna, kun katsoin tänään elämääni suurennuslasin kanssa. Voin sanoa, että olen iloinen suurimman osan ajasta, minulla on kavereita joille voi aina kertoa kaiken, minulla on enemmän aikaa itselleni ja miettiä niitä ongelmia. Voin sanoa, että olen ylpeä omasta itsestäni.

Vuosi 2006 meni minun osaltani suurimmaksi osin ohi. Liikaa ongelmia, enkä halunnut kertoa niistä kenellekkään- sillä sehän on heikkouden merkki, eikö? Ja ne ongelmat on helppo kätkeä ylpeän kuoren taakse, vaikka ei sitä todellisuudessa olekaan, huomasin epäonnekseni. Onneksi silti tietyt (itse asiassa, tietty) ihminen jaksoi olla takanani ja tukea läpi sen suurimman vaiheen. En voi ikinä unohtaa sitä kaikkea, mitä kyseinen ihminen on minun vuokseni tehnyt. Ja tietysti perhe auttoi. Mutta eniten ystäväni.

Vilpittömästi toivon, että tämä vuosi olisi kaiken käännekohta: voisin ehkä jo hieman aikuistua, miettiä tulevaisuutta, auttaa muita ihmisiä. Ja sen tiedän, kun ystäväni tulee pyytämään apua, en käännä selkääni hänelle. Autan hänet vaikka mistä pulasta irti. Sen hänkin teki minulle.