Taas vaihteeksi vähän masentaa. Oli aika mukava päivä jälleen kerran, sai nauraa vedet silmissä aivan liian tyhmille jutuille ja jatkaa sitä koulun jälkeenkin kavereiden kanssa kahvipöydällä, mutta silti sattuu. Polvet. Ne pirun kaksi asiaa, jota vihaan yli kaiken kehossani. Miksi helvetissä niiden pitää olla niin kipeät? Hyvä on, suostun myöntämään, että se on ainakin osittain oma vikani, mitä kävelen niin paljon, mutta en osaa lopettaa sitä. Ilman kävelylenkkejä päivä ei ole mitään. Ne on mun pakotie tästä arjesta, en suostu luopumaan siitä. Mutta maksanko mä siitä sitten lopulta liian kovan hinnan?

Kaippa sitä pitäis jaksaa raahautua taas lääkärille, mutta ei kauheasti tekisi mieli. Ne taas ehdottelee kauheita pistoksia sun muita ja mua alkaa hirvittämään. Neulakammo on neulakammo. Mutta en kai mä vaan istumalla parane. Ehkä mä kerään yön yli rohkeutta ja pyydän jonkun saattamaan mut sinne.