Täällä sitä taas ollaan, hieman väsyneenä, hieman kipeänä ja hieman haikeana. Mutta silti sain itseni kammettua tietokoneen ääreen  ja kirjoittamaan. Se on tuntunut vaikealta viime aikoina, mutta tiedän että se tulee sieltä taas pian. Hillitön kirjoitusinto, jota ei mikään estele. Itse asiassa saatan luottaa liikaa siihen - entä, jos se joku kaunis päivä ei tulekaan? Mitä minä sitten teen? Odottelen?

Minulla on silti ollut hauskaa. Olen ollut oikeastaan viime aikoina yllättävän sosiaalinen - olen käynyt nyt kahtena peräkkäisenä iltana skootterilla ystäväni luona vain katsomassa leffaa ja nauranut sydämeni kyllyydestä meidän yhteisille jutuille, jotka jaksavat naurattaa pahanakin päivänä. Ehkä olen yllättynyt, kuinka paljon ystäviä minulla on verrattuna siihen, kuinka helposti loukkaannun ja saatan vetää herneen syvälle nenääni tai verrattuna siihen, kuinka helposti olen vain muuten hiljaa.
Rakastan sitä, että kaikki ystäväni eivät ole samanlaisia. Ei läheskään. Jokaisen kanssa juttelen melko eri asioita, mutta tulemme toimeen yhdessäkin, loistavasti. Klisee: En tiedä mitä tekisin ilman heitä. He ovat minulle melko samanlainen tuki ja turva kuin perhekin.

Lehdetkin mainostavat jo joulutarjouksia. Ihmeellistä, kuinka nopeasti aika menee. Pian pitäisi alkaa jo lukemaan lukion pääsykokeisiin. Kahden kuukauden päästä. Jännittää hirveästi, mutta olen jo hyväksynyt ajatuksen että en pääse sinne. Mutta haluan silti yrittää ja uskoa. Pitäähän sitä välillä irroitella ja toivoa parasta. Tampere olisi niin loistava kaupunki - haluan muuttaa sinne ja olla itsenäinen. Mutta kaikki unelmat eivät vain voi toteutua.