Kai mä vähä olen sellainen tyttö, jonka pään voi pistää vauhdilla ja bensan hajulla sekaisin. Oikeastaan se on osa mun luonnetta, ja en luopuisi juuri siitä osasta. Kai mun pitäisi olla todella kiitollinen isälleni ja isoveljelleni, jotka opettivat mut ajamaan mopoa ja autoa mieluummin kuin veisivät talleille. Äiti aina sanoo kun katsellaan vanhoja valokuva-albumeita, että rakastin pienenä ajaa veljeni mönkijällä ja tulin hymyillen sisälle sanomaan isälle, että taas siitä loppu bensa. Ja isä tankkasi.

Veljeni kyllä on pahempi kuin minä kaikkien auto-ja mopojuttujen kanssa kuin minä. Yhtenä päivänä se vain sanoi vaihtaneensa meidän peltoautoon moottorin. Silmät tassilla (isän lempisanonta silmistäni) katsoin veljeäni ja kysyin tyhmästi: "Osaatsä sellastakin?" Veli vain nauroi. Kyllähän se on oikea velho autojen kanssa.

Nykyään istahdan kivirapulle ulos ja katselen veljeäni, joka ajaa Mitsubishi Evolla pihaan ja hyppää musiikin pauhun keskeltä pihalle ja juttelee tyttöystävälleen mukavia - ja musta välillä tuntuu, että me ei olla niin läheisiä kuin ennen. Se ei edes välillä huomioi mua. No, en kai mä sitä voi syyttääkään - onhan sillä nyt kuitenkin oma tyttöystävä jonka kanssa jutella mukavia. Mutta silti, en pysty tukahduttamaan sitä pientä haikeutta sisältäni. Kunpa voisin palata niihin valokuviin ja ajaa sillä mönkijällä pellolla ja tulla isän luo kinumaan, että tulisi laittamaan bensaa siihen härveliin, mutta kuten tiedän, mönkijä on jo monta vuotta sitten myyty pois. Ei mulla ole mahdollisuutta enää ajaa sitä.