Kaikki on taas sujunut oudon hyvin. Takaraivossa jyskyttää pelko siitä, koska seuraava paha asia tapahtuu ja mun on paha olla, vaikka kaiken pitäisi olla loistavasti. Mielessä kelautuu lista, mitä kaikkea voisi tapahtua: voisin kuolla sydänkohtaukseen sekunnin kuluttua, isoveli voisi ajaa hirveä päin... Sairasta ajatella edes tuollaista, mutta se on minun tapani reagoida siihen, että kaikki on liian hyvin.

Joulu oli loistava, perheen parissa tietenkin. Mummokin oli meillä ja kerrankin koko perhe teki jotain yhdessä: pelattiin piirrä ja arvaa- peliä, joka lopulta johti siihen, että meinasin kuolla nauruun.
Kuten tavallista, jouluna tuli syötyä hieman liikaa, mutta tapaninpäivänä oksensin kaiken pois, en tosin tahallisesti. Hassua, kuinka voi samalla kirota kuinka kauheaa on oksentaa ja samalla olla onnellinen siitä.

Eilen illalla meillä oli harvinaisia vieraita, minun tätini ja serkut tanskasta tulivat käymään vierailulla. Ne on niin kauhean aikuisia jo ne serkut, vaikka pitihän se oikeastaan tietääkin jo ennalta: onhan ne niin kansainvälisiä ja tottunut olemaan aikuisempia kuin ikäisensä. Mua nolotti: mä en kyllä ole aikuistunut niiden viime vierailusta.
Niiden tapaaminen teki silti hyvää. Oli mukavaa jutella ja kuunnella, että vaikka meillä olikin ikäeroa hieman, olihan niillä samoja ongelmia kuin muillakin sen ikäisillä: toinen kirosi pitkiä hiuksiaan ja autokoulua, toinen korkokenkiään ja kahdenkympin kriisiään, vaikka täyttääkin sen vasta loppuvuodesta.
Tuntu niin oudolta nähdä ne pitkästä aikaa ja jutella kunnolla. Kun mä kerroin niille, että en aio hakea IB-linjalle, koska uskon etten pääse sinne, ne nauroivat ja sanoivat että totta kai mä pääsen jos mä haluan ja yritän todella. Kun mä vielä vastustelin ja kerroin keskiarvoni joka laski keväästä, ne vaan tuhahti ja kertoivat sen olevan hyvä: niiden serkku oli päässy vielä huonommalla todistuksella sisään. Ne sai mut taas uskomaan, että mä voisin päästä sinne. Ainakin mä aion yrittää. Tuntuu, että mä jäin niille velkaa.