Tuntuu aika oudolta, kun pitää hiipiä yöllä kotiin ja yrittää olla herättämättä vanhempiaan ja naureskella samalla itsekseen, kuinka hauskaa on ollut. Isoveli kerrankin yllätti ja soitti minulle, jos haluaisin tulla hänen auton kyytiin, ja sain onnekseni huomata, että onhan se sen uusi tyttöystävä mukava - ja sillä on loistava huumorintaju! Hymyilen vieläkin itsekseni.

Tuli mieleen veljeni ex-kihlattu. Me olimme tosi läheisiä, ainakin luulin niin, ja se oli minulle kuin isosisko, olinhan minä aika nuori (no, miten sen ottaa) kun se astui kuvioihin. Olin paljon avoimempi. Nyt me ei pidetä yhteyttä, ja se tuntuu oudolta. Se oli minulle kuin isosisko. Sitten se vain katosi. Sillä ei mene enää niin hyvin kuin ennen, ja se harmittaa mua. Mä haluaisin auttaa, mutta kun me ei enää olla niin läheisiä. Hymyillään ja vaihdetaan kuulumiset yhtäkkiä paikallisessa kaupassa ei vastaa mun käsitystä läheisestä ihmissuhteesta. Mä vihaan sellasia suhteita.

Ihmisen voi siis menettää milloin vain, ja pitää kertoa kuinka tärkeitä ne on meille. Minun taatani on sairas, mutta mekään ei olla niin läheisiä, vaikka aika lähellä toisiaan asutaan. Se on tullut niin kärttyiseksi ja se saa muutkin pahalle tuulelle, ettei sitä jaksa. Vaikka eihän se sen vika kokonaan ole, joillekin vanhuus tekee sellaista. Mutta mun tempperamenttisuus ja sen kärttyisyys ei ole hyvä yhdistelmä. Silti mä tunnen niin kauhean piston sydämessä kun ei olla yhteydessä. Entä jos mä tajuan liian myöhään menettäväni sen? Ei silloin voi enää ihmissuhdetta parantaa. täytyy toimia nopeasti. Menen sen luo mahdollisimman pian, kerään rohkeuteni. Ja todella toivon sen olevan hyvällä tuulella.