Olen oikeastaan aika onnellinen, jos katson itseäni pintaa syvemmälle. Asiani ovat kunnossa. Hassua, kuinka asiat järjestyvät, vaikka niitä kuinka pelkääkin.

Tuli mieleeni, etten olekaan nähnyt pitkään aikaan rakasta ystävääni, jonka kanssa olen ollut ystävä jo yksitoista vuotta. Kyllähän meilläkin on omat ylä-ja alamäet ollut, mutta silti olemme ystäviä kaikesta huolimatta, hän on todella läheinen minulle, ja silti en muista aina ottaa muihin yhteyttä. Miten se on mahdollista, kysyn itseltäni, ja en tiedä vastausta.

Olen oikeastaan aika ujo ihminen, jännitän uusia ihmisiä. Puhelimessakin kun puhun, ja en tunne ihmistä kunnolla, sönkötän vain epämääräisiä ja ihmiset saavat minusta väärän kuvan - mutta onko sillä todella väliä? Eikö ne ihmiset, jotka todella välittää minusta, jaksa ottaa selvää pintaa syvemmälle?

Olen kuullut vain yhden hyvän elämänohjeen. Siitäkin saan kiittää kaveriani, jonka olen unohtanut hetkeksi, yhdentoista vuoden jälkeen. No anna mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos - niin mäkin aina teen!, kaverini virnisti ja nauroin sen teorialle. Sillä tosin kyllä menee tuollain kaikki asiat, mutta silloin lupasin olla ottamatta tuota asennetta, sillä kaikki pitää kuunnella, vai? Ei pidä, tajuan ja kiitän ystävääni hyvästä ohjeesta.

Menen ehkä alakertaan ja keitän itselleni nimipäiväkahvit - olen ansainnut ne. Ja ehkä sallin itselleni palan kääretorttuakin. Ja soitan pitkän, pitkän puhelun ystävälleni.