Välillä on tosi huono olo. Ei pysty kuin nukkumaan ja tärisemään peiton alla ja toivoa, ettei enää ikinä tarvitsisi nousta sieltä. Silloin en edes tunne sydämeni lyövän.

Välillä taas on niin pirteä olo, ettei pysy paikoillaan, pitää pyöriä, hyöriä ja nauraa. Toivoa että olotila jatkuu loputtomiin ja hymyillä.

Välillä epäilen, että minussa on kaksi persoonallisuutta. Jompikumpi ottaa vallan ja sitten se on menoa. Mikään ei auta. Mutta kai se on osa tätä elämää. Harmittaa, suruttaa ja kiukuttaa. Naurattaa ja hymyilyttää.

Välillä epäilen, onko tekemäni valinnat sittenkään viisaita. Että olisi pitänyt valita toisin. Epäilyttää nytkin.

Välillä pelkään, että olisin aivan kuin vanhempani. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan heitä kyllä. Mutta haluaisin olla oma itseni ja tehdä omat virheeni, en samoja kuin he. En halua olla verrattavissa heihin.

Välillä mietin, mikä elämässä on niin hienoa, että sitä kannattaa jatkaa. Ja aina olen löytänyt vastauksia siihen. Ikinä en ole halunnut kuolla. Tuntuu, kuin elämällä olisi vielä jotain annettavaa minulle. Toivon sydämeni pohjasta, että asia on näin.

Ja sitten viimeinen 'välillä':
Välillä mietin, kuinka monta ihmistä rakastan. En ole ikinä päässyt tiettyyn lukuun. En osaa määritellä rakkautta. Mitä se edes on? Sitä, että on valmis kuolemaan toisen puolesta? Sitä, että pystyy luottamaan ihmiseen mistään riippuen?
Ehkä sitten joskus opin, mitä se on.