Tampereella oli oikeastaan kivempaa kuin luulinkaan. Monet ajattelevat, että vanhempien kanssa oleminen hotellissa on kuolema - mutta minulla oli todella hauskaa. Ne olivat vain sellaisia juttuja, mitä muut eivät voi ymmärtää. Vain me kolme. Olin iloinen.

Sitten takaisin harmaaseen arkeen ja huomaan olevani sirpaleina. Kukaan muu kuin minä ei pysty niitä korjaamaan, mutta en pysty siihen yksin. Enkä osaa pyytää apua. Asioista voin juuri puhuakin luotettaville ystäville - mutta että pyytää apua heiltä? Ei ikinä, se en ole minä. Mutta haluanko olla enää minä?

Aina kun haluaisin puhua jollekin, lopulta ajattelen ettei ongelmani ole tarpeeksi suuri siitä valittamiseen. Mutta entä jos siihen lopulta hajoaa, kaikkeen mitä on itseensä patonut? Meillä kaikilla pitäisi olla jokin luotettava ihminen aina lähellä, jolle pystyy puhumaan - ja minulla on. Miksi teen kaikesta itselleni helvetin hankalaa?

Voisi melkein luulla, että olen sekaisin päästäni - ja ehkä olenkin. Kuka normaali ihminen tekee itselleen syömisestä niin pirun vaikeaa? Ruokaa alas kurkusta ja that's it. Mutta ei. Olen kai masokisti.