Uusi Run Awayn osa on jälleen valmis betattavaksi, ja olo tuntuu kevyeltä. Vaikka vannoitin itselleni kirjoitusurakkani alkutaipaleella, että osan valmistuminen ei saa kestää kuukautta, alkaa valmistumispäivät pitenemään ja pitenemään. Se huolettaa hieman, vaikka tiedänkin, että kyllä se sieltä lopulta tulee. Pakollakaan ei voi kirjoittaa. 

Uudet ideat risteilevät mielessä ja tekee taas hirveästi mieli luoda uutta, mutta tavoitteenani on nyt lopettaa Run Away mahdollisimman pian. En kuitenkaan kiirehdi, mutta joskus ensivuoden alussa tavoitteena olisi jo keskittyä niihin muihin projekteihin. Tulee kuitenkin olemaan vaikeaa hyvästellä Run Away, ja olla kirjoittamatta Mischasta, Stephistä ynnä muista. Ne ovat kuitenkin niin älyttömän rakkaita, vaikkakin ehkä hieman ärsyttäviä. Ei niistä voi luopua. Siksipä harkitsen vakavasti jatko-osaa. Jos sille löytyisi lukijoita.

Siitä on nyt siis yli puolivuotta, kun aloitin kirjoittamisen. Seitsemän Run Awayn täyttämää kuukautta. Upea olo, että on saanut aikaan jotain niin kestävää. Naurattaa, kuinka monta tuntia koulussa olen raapustanut vihkoihini seuraavia luvunkäänteitä ja odottanut innolla, että pääsisi kotiin toteuttamaan sen: kuinka monta lappua niitä on oikein tullut. Niitä on hauska lukea. Muistella.

Tuntuu tosiaan aika kevyeltä. Sillä ei ole mitään tekemistä painoni kanssa (ei todellakaan, olen taas lihonut) vaan sen, että on sisältä kevyt olo.  Aivan kuin en osaisi ajatella syvällisesti, kaikki on pilaa. Toisaalta en valita, en ole aikoihin ollut näin hyväntuulinen, mutta tuntuu, kuin sää olisi tyyntä myrskyn edessä: pian tullaan alas ja lujaa. Onneksi en ole ennustaja, mutta voin veikata, että jotain vakavaa sattuu pian. Mutta pidän nämä onnenrippeet nyt lähelläni. Niistä on helpotusta kun se mäkilasku saapuu.