Pala lapsuudestani;
Mischa

"PYSÄHDY!" kuului kimeä huuto valkoisessa, melko suuressa kartanossa. Hetken kuluttua huudosta kartanon käytävillä juoksi noin kuusitoistavuotias, tumma ja komea poika mustat hiukset pystyssä. Poika juoksi käytävän päähän ja avasi viimeisen oven ja paiskasi sen kiinni, piiloutuen huoneeseen.
Hetken kuluttua käytävälle ilmestyi noin kaksitoistavuotias  mustahiuksinen tyttö, jonka posket olivat punaiset suuttumuksesta ja kuumuudesta. Kesä oli kuumimmillaan, ja tytöllä oli yllä vain tummanvihreät shortsit sekä musta toppi. Tyttö oli myöskin läpimärkä vedestä.
"Tule takaisin, jos uskallat!" tyttö uhkasi ja katseli ympärilleen uskomattoman haaleilla sinisillä silmillä.
Hiljaisuus säilyi käytävällä. Tyttö kohotti kulmiaan.
"Luulisi, että jos uskallat tulla kaatamaan vettä minun päälleni kun otan aurinkoa, uskaltaisit myös kohdata kostoni", tyttö puhui kovaa, mutta kukaan ei vastannut hänelle.
Hetken kuluttua kuitenkin pieni kolaus kartanon kirjastosta, joka sijaitsi käytävän päässä, kieli jonkun olevan siellä. Mustahiuksinen tyttö naurahti ja käveli hiljaa kirjaston ovelle ja kiskaisi sen yllättäen auki.
Tyttö näki juuri sen kenet oli halunnutkin. Hänen isoveljensä seisoi vihreällä sisustetun, lämpimän oloisen, kirjaston nurkassa ja yllättyi täysin nähdessään pikkusiskonsa.
"Andreas, miten sinä kehtasitkin kastella minut läpimäräksi puutarhaletkulla, kun otan aurinkoa kaikessa rauhassa?" tyttö kysyi vihaisesti, mutta Andreas hymyili vain pirullisesti.
"Se tuntui kivalta suunnitelmalta kiusata sinua, joten päätin toteuttaa sen, Cha", Andreas selitteli pieni, vino hymy huulillaan ja nautti selvästi pikkusiskonsa vihasta.
"Minä vihaan tuota lempinimeäkin!" tyttö kirkui. "Miten kukaan keksii nimestä Mischa noin hirveän lempinimen?"
"No, ei Mischakaan mikään järin kaunis nimi ole", Andreas sanoi mietiskellen ja väisti Mischaksi kutsutun tytön heittämää kirjaa. "HEI! Rauhoitu!"
"En varmaan rauhoitu!" Mischa sanoi vihaisesti. "Nyt riitti, minä olen täynnä tätä..." tyttö selitteli ja yritti heittää uudelleen kirjalla isoveljeään, mutta hänen pahaksi onnekseen Andreas väisti sen täpärästi ja kirja osui posliiniseen vaasiin, joka oli ollut huoneessa sijaitsevan työpöydän päällä.
Vaasi kaatui lattialle kuin hidastetussa filmissä, ja Andreas ei yrityksestä huolimatta saanut kopattua sitä kiinni. Vaasi hajosi äänekkäästi tuhanneksi sirpaleiksi.
"Me olemme kuolleita", Mischa henkäisi. Vaasi oli ollut häälahja heidän tädiltään Gunillalta heidän vanhemmilleen ja hänen äitinsä oli rakastanut vaasia yli kaiken. Lapsia oli pienestä pitäen varoitettu rikkomasta sitä, ja nyt se makasi heidän edessään tuhansina sirpaleina.
"Miten niin me? Sinähän - " Andreas aloitti, mutta yksi vilkaisu hänen pikkusiskonsa kyyneleisiin silmiin sai hänet muuttamaan mieltään. Nopeasti hän alkoi kerätä sirpaleita pois lattialta.
"Tule apuun, nyt on kiire", Andreas sanoi hiljaa ja Mischa totteli tätä salamannopeasti. Yhdessä he olivat keränneet sirpaleet lattialta ja heittäneet ne kirjastossa olevaan roskikseen.
"Sitten jommankumman meistä pitää tyynesti viedä tuo roskapussi pois", Andreas selitti rauhallisesti. "Eli varmaan minä teen sen, koska sinä näytät aivan kuin olisit hukannut unilelusi. Ryhdistäydy, pikkusisko!"
"Äiti huomaa, ettei vaasi ole enää tuossa", Mischa sanoi pahaa enteilevänä.
"Äiti ei huomaa mitään, koska sinä menet nyt noukkimaan kukkia ja tuot ne jossain muussa vaasissa tuohon samalle paikalle", Andreas selitti hiljaa, ja Mischa nyökkäsi pienesti. "Pidä kiirettä!"


Hetken kuluttua Mischa oli noukkinut takapihalta erivärisiä- ja muotoisia kukkia ja tuonut ne kirjastoon pienessä ja (Mischan mielestä) paljon nätimmässä vaasissa. Andreas katseli hänen touhujaan tuimana. Hän oli vienyt jo roskat ulos.
Äkkiä kirjaston ovi aukesi ja perheen isä saapui sisään ovesta. Keith Heyes katsoi kummastellen kahden lapsensa touhuja.
"Mitä ihmettä te olette syöneet tänään, kun toinen teistä on vapaaehtoisesti vienyt roskat ja toinen on vielä kerännyt nättejä kukkia?" Keith kysyi ja katsoi epäillen lapsiaan.  Hänen täytyi aina käskeä lapsiaan tekemään kotitöitä, eikä nämä siltikään saattaneet tehdä niitä.
"Me halusimme vain kerrankin olla avuksi", Andreas selitti tyynesti ja hieman vapiseva Mischa nyökkäsi vahvistaen isoveljensä sanat.
"No sepä hienoa", Keith sanoi epäillen, mutta hetken päästä tämä hymyili lapsilleen leveästi. "Sepä todella hienoa. Minä menen nyt tekemään paperitöitä loppuun."
Sulkiessaan oven Keith saattoi nähdä leveän hymyn lapsiensa huulilla, kun he luulivat, että hän ei ollut saanut selville sitä tosiasiaa, että he olivat rikkoneet Gunilla-tädiltään saaman vaasin. Keith ei jaksanut edes teeskennellä vihaista, hän oli vihannut sitä vaasia yli kaiken ensimmäisestä hetkestä lähtien, mutta hänen vaimonsa rakasti sitä. Nyt onneksi hänen ei tarvinnut katsoa sitä rumilusvaasia hetkeäkään.


"Me selvisimme, hän ei huomannut!" Mischa riemuitsi ja Andreaskin hymyili leveästi.
"Minähän sanoin että me selviämme", Andreas virnuili.
Mischa katsoi kiitollisena isoveljeään. "Kiitos, Andreas, ilman sinua olisin jo kuollut."
"Sitä varten isoveljet ovat olemassa", Andreas sanoi epäluonteenomaisen hellästi. "CHA."
Mischan hymy vaihtui suuttumukseen hetkessä. "Enkö minä ole kieltänyt sinua kutsumasta minua sillä nimellä?"
Andreas lähti juosten pakoon ja niin uusi ajojahti sai alkunsa.