Koulu lähtee taas käyntiin ja siihen rutiiniin alkaa jopa tottua, vaikkakin naurettiin kaverin kanssa, kuinka opettajat kehoittavat jo laittamaan tsemppivaihteen päälle - eihän me olla edes oltu viikkoa siellä pakkolaitoksessa!
Kuitenkin, hauskaa nähdä kavereita ja sellaisia ihmisiä, joita ei näy kesälomalla. Ollaan kaikki kavereita keskenämme ja nautitaan siitä hyvästä luokkahengestä ja juoruillaan niistä muista luokista, sillä vuoden päästä me ei olla enää yhtä. Kaikki lähtee maailmalle, jättää tämän pikkukylän tomut jälkeensä.

Nyt jo meille syötetään esitteitä kaikista mahdollisista jatko-opiskelupaikoista - on lukioita, ammattikouluja, on vaikka mitä, ja niistä pitäisi osata valita. Kotona minun odotetaan mennä lukioon - aivan ehdottomasti - mutta vaikka aiheesta vitsailenkin, saatan mennä sinne sähköpuolelle. Tai sitten en.

Minulla on vain yksi haavelukio, jonne haluaisin todella mennä. Tampereen kansainvälinen lukio. Sinne pääseminen olisi aivan mahtavaa, vaikkakin pelottaa, kuinka asiat siellä sujuisivatkin. Itsenäisenä, eikä ketään ystävää tai perheeseen kuuluvaa lähettyvillä. Minä alan jo uskoa, että en pääse sinne - olisihan se kieltämättä todellinen onnenpotku minulle - mutta jos en edes hae sinne, tiedän että se kaduttaa minua koko loppuelämäni ajan. Haluan kokeilla ja yrittää, mutta jos todella minut hyväksyttäisiin sinne, en tiedä miten siellä eläisin. Voisin alkaa viettämään loistokasta katuelämää.