Pala lapsuudestani:
Lily
Punaiset hiukset liehuivat tuulessa vallattomasti ja leveä hymy syttyi yhdeksänvuotiaan tytön kasvoille. Se oli sellainen hymy, joka ei jättänyt ketään kylmäksi.
Tyttö juoksi alamäkeä pitkin ja antoi tahallisesti vaaleankeltaisen kesämekkonsa helman lepattaa sääriä vasten ja pieni nauru karkasi tytön huulilta.
Lopulta tyttö oli juossut alamäen loppuun ja pieni metsäkaistale avautui tytön upean vihreiden silmien eteen. Ilman epäröinnin elettäkään tyttö juoksi paljain jaloin metsään välittämättä risuista ja kovista kävyistä. Tyttö oli menossa lempipaikkaansa.
Metsän keskellä oli pieni puro, jonka äärellä oli suuri kivi. Punapäinen tyttö istahti onnellisen näköisenä kivelle ja katseli hiljaa puroa, joka kohisi päättäväisenä.
Aika mateli eteenpäin, eikä tytön katsekaan värähtänyt purosta. Tämä oli hänen lempipuuhaansa, helppo irtautumiskeino arjesta. Ensin kuluivat minuutit, sitten tunnit. Eikä tyttö liikahtanutkaan.
Lopulta pieni ääni kuului metsän laidalta. "Lily? Missä sinä taas olet?"
Lilyksi kutsuttu tyttö hätkähti ja vilkaisi metsän laitaa kohden. Huokaisten ja luoden viimeisen kaipaavan vilkaisun rauhattomaan puroon hän nousi kiveltä ja lähti kohti ääntä. Poissa oli kaikki se into ja nauru - nyt tyttö vain käveli myrtyneenä ja ehkä hieman surullisen oloisena kohti metsän laitaa. Aurinko oli jo hieman laskenut eikä metsässä ollut enää niin aurinkoista.
"Mitä hittoa sinä aina pelleilet, Lily?" metsän laidalla odottava Lilyn isosisko Petunia vaati tietää. "Karata nyt tuolla tavalla keskelle metsää, joka ikinen kerta kun minun pitäisi vahtia sinua?"
"En minä karkaa, kyllä sinä sen tiedät", Lily mumisi puolustelevasti. "Minä vain halusin omaa rauhaa, siinä se."
"Omaa rauhaa", matki hänen isosiskonsa. "Normaalit ihmiset menevät omaan huoneeseensa olemaan rauhassa, kun sitä haluavat, eivätkä mene keskelle metsää!"
Lily antoi isosiskonsa saarnata, muttei kuunnellut sitä. Ei Petunia tiennyt, että metsän keskellä oli ihanan rauhoittava puro, ja salaisuutena Lily halusi sen pitääkin. Se oli hänen oma pikku salaisuutensa.
"Äiti on jo tehnyt päivällisen", Petunia sanoi moittivasti.
"Olen pahoillani", Lily sanoi hiljaa.
"Sinun sietääkin olla", Petunia tuhahti. Lily ei sanonut enää mitään, hän halusi Petunian luulevan hänen olevan todella pahoillaan, mutta sisimmissään hän ei voinut olla. Puro oli liian ihana paikka kaduttavaksi.
"Karkulainen on nyt kotona", Petunia huomautti kuivasti tullessaan sisälle kotiinsa hiljainen Lily perässään. Lily ei edes yrittänyt puolustaa itseään, vaan antoi Petunian rauhassa kutsua itseään karkulaiseksi. Ei se häntä haitannut.
"Luojan kiitos!" hänen äitinsä henkäisi ruokapöydästä ja hymyili Lilylle helpottuneena. "Missä sinä oikein olit?"
"Hän oli metsässä", Petunia vastasi Lilyn puolesta ja istui ruokapöytään. "Mikä häntä oikein vaivaa? Tuollainen ei ole normaalia?"
"Petunia, älä hauku sisartasi", Lilyn isä sanoi samalla kun söi pöydän ääressä. "Lily, istu ja ota ruokaa. Äitisi on onnistunut jälleen tekemään hermoja hivelevää ruokaa."
Lilyn äiti säteili aviomiehelleen leveästi hymyillen. Tarkkasilmäinen huomasi, että Lily ja hänen äitinsä olivat melkein kuin kopiota toisistaan. Siroja, punaiset hiukset ja leveä, upea hymy - ainoa ero oli, että Lilyn äidin silmät eivät olleet niin vihreät kuin Lilyn omat. Petunia taas oli tullut isäänsä, sillä heillä molemmilla oli ruskeat hiukset ja omistivat melko karkeat piirteet. Lily oli sisimmissään vahingoniloinen, että hän oli perinyt äitinsä ulkonäön ja Petunia hänen isänsä. Hän oli aina ollut muuten kateellinen Petunialle, sillä tämä oli Lilyn mielestä täysin vanhempiensa lellikki. Se oli aina Petunia, jolle ostettiin uusia vaatteita ja vanhat siirrettiin Lilylle, Petuniaa loisti koulussa arvosanoillaan ja sai sen ansiosta kehuja niin opettajiltaan kuin vanhemmiltaan. Petunian ei edes tarvinnut lukea kokeisiin, sillä hän oli luonnonlahjakkuus, kuten hän itseään mielellään kutsui. Lilyn taas piti lukea monta päivää kokeisiin, että sai samanlaisia arvosanoja kuin isosiskonsa, sillä hän ei halunnut hävitä tälle. Petunialla oli myös paljon ystäviä, Lilyllä vain yksi.
Mutta oli Petuniassa myös hyviä puolia. Tämä piti Lilyn puolia koulussa ja auttoi tätä välillä läksyissä, mutta silti Lily oli tavallaan erittäin etäinen siskonsa kanssa, eikä tiennyt miksi. Hän olisi tehnyt mitä vain, että hän ja Petunia olisivat hyvin läheisiä siskoja.
***
Oli kulunut viisi päivää Lilyn syntymäpäivästä ja kaikki oli vieläkin yhtä kaaosta. Kuka olisikaan uskonut, että yhdestoista syntymäpäivä voisi muuttaa pienen tytön koko elämän?
Lily oli herännyt syntymäpäivänään innoissaan, koska hän saisi äitinsä tekemää kakkua heti aamupalaksi ja saisi jotain lahjoja vanhemmiltaan, mutta kun hän oli syömässä aamupalaa perheensä kanssa, lumenvalkoinen pöllö oli koputtanut nokallaan heidän keittiön ikkunaan. Siitä lähtien kaikki oli ollut yhtä sekasortoa. Lily oli saanut kuulla olevansa noita.
Hänen vanhempansa olivat olleet todella innoissaan ja hakeneet nopeasti kaupasta lisää erilaisia herkkuja juhlineet alkujärkytyksen jälkeen onnellisina erikoista tytärtään. Heidän keskittymisensä olivat ensimmäistä kertaa kokonaan Lilyssä ja Lily oli onnellisin tyttö päällä maan sinä päivänä. Häntä kutkutti tosiasia, että hän pääsisi kouluun nimeltä Tylypahka, joka oli noitien ja velhojen koulu. Hän oli erilainen kuin muut.
Mutta sinä yönä Lily ei ollut enää onnellinen. Hänen huoneensa oli Petunian vieressä ja hän kuunteli koko yön, kuinka Petunia itki katkerasti. Lily oli ensin vahingoniloinen, sillä tiesi Petunian itkevän siksi, ettei ollut enää vanhempiensa keskipisteenä ja kerrankin Lilyllä oli mahdollisuus tuntea itsensä vanhempiensa lellikiksi, mutta yön kuluessa yhä eteenpäin ja kun Petunian itkusta ei tullutkaan heti loppua, Lily alkoi säälimään isosiskoaan. Ehkä Petunia oli vain surullinen, koska ei näkisi enää siskoaan niin useasti. Lilykin itki sen yön.
Mutta heti seuraavasta aamusta lähtien Lily sai kuulla olevansa friikki, luonnoton lapsirukka eikä Petuniassa ollut jälkeäkään öisestä itkusta vaan vain katkeruudesta ja puhtaasta vihasta, joka järkytti Lilyä. Ja siitä päivästä lähtien Petunia oli vihannut Lilyä, koska tämä sai hänen vanhempiensa huomion Petunian sijasta.
Eikä Lily koskaan sen jälkeen saanut tuntea, millaista elämä olisi, jos olisi rakastava isosisko vierellä.
