Leijun päivästä päivään ja en huomaa mitään negatiivistä lähettyviltäni - ja jos huomaankin, se menee ohitse kuin luoti. Se nyt vaan taas on minun olotilani ja aion pysyä siinä edes päivän.
Hyvä on, valitankin hieman: polvet helskutan kipeät, tulehdus ei ole vieläkään mennyt ohitse, mutta siihenkin on tulossa parannus: kunnon lääkäri. Hymy huulilla odotan tulevia kipulääkkeitä. Voisi samalla valittaa noista niskoista. Kruntskrunts ne vaan ääntelee ja ne on jumissa.

Parturi on ohitse ja totuttelemista on rutkasti. Paksut, pitkät ja vaaleat hiukset on historiaa, tilalle on tullut keskipitkät ja osittain lyhyet, tummat ja ohuet hiukset. Olen onnellinen niistä, vaikkakin pelotti lopputulos. Toivottavasti kaikki koulussa ymmärsi, että en halua kehuskella niillä: olen vain onnellinen niistä ja sanoin sen. Onko se rehentelyä? Kuitenkin, minun keskittymiskykyni ei taaskaan riitä miettimään mitä musta puhutaan selän takana. Liikaa onnellisuutta.

Puran pahinta angstiani tekstiin: ajattelin kirjoittaa Meri - one-shottiini hieman lisää. Alku-osia. Mikä ajoikaan tämän tytön itsemurhaan. Siihen se masennus sitten meneekin ja tilalle jaa tää helvetin hyvä huume josta olen jo varmaan maininnutkin: onnellisuus. Mainitaanko vielä kerran? Okei. Onnellisuus.

Olen hieman pelännyt ystävieni puolesta: että menettäisin heidät. Miten sanoa ystäville, että ne on liian tärkeitä menetettäväksi? Minulla on kolme ystävää, jotka ovat sellaisia: yhden kanssa olen pitkästä aikaa todella läheinen, yhden pelkään menettäväni ja yksi taitaa olla jo hieman menetetty tapaus. Mutta en luovuta. Ehkä en ole vain tottunut siihen, että ollaan hieman kasvettu erilleen: mutta voihan siihenkin tottua. Ja ei mun kelpaa valittaa. Ne on kuitenkin niin upeita ihmisiä. Kaikki erilaisia, kaikki yhtä tärkeitä. Ei niitä voi luokitella. Yhdessä voidaan tehdä kaikkea kivaa. Niille voi puhua kaikesta.

Ei voi mitään: mä taidan leijua nyt hetken vielä tässä olotilassa. Jos musta ei kuulu pitkään aikaan, pudottakaa joku ystävällinen mut taas maanpinnalle.