Tässä siis esikoisficcini Run Away. Tarina kertoo kelmeistä :> Tässä ovat vain luvut 1-9, lisää kylläkni tulossa siihen asti että FinFanFun pystytetään uudelleen :)

PROLOGI

"Heyes! Nyt pysähdyt tai joudut kuuraamaan opettajien huoneen vessan! Ilman käsineitä ja taikuutta!" vihainen huuto kaikui Durmstrangin koulun kolkoilla, harmailla käytävillä.
Noin kuusitoistavuotias, korpinmustat hiukset omaava tyttö irvisti kuullessan näin hirvittävän uhkauksen ja kääntyi huutajaa kohden ja yritti pitää sievät kasvonsa viattoman näköisenä.
"Hauska nähdä teitäkin, herra rehtori! Eikö teillä ole hommia näin päiväsaikaan?" hän huusi takaisin ja lausui sanat niin halveksuvasti kuin suinkin osasi.
"Meillä ei ole aikaa näsäviisauteen, kuten hyvin tiedät", pulskahko, kaljuuntunut ja ilkeän näköinen rehtori Jones sanoi tuimasti möreällä äänellään.
"Viimeinen viikko, neiti Heyes, viimeinen viikko jäljellä ennen kesälomaa ja sen jälkeen tuleekin jo seitsemäs vuotesi, ihmettelen syvästi, miten et huomannut sitä", rehtori jatkoi.
"Toisin kuin eräät, minä olen kyllä huomannut sen. Jos vain saan luvan, niin menisin tunnilleni, olen jo muutenkin myöhässä" Mischa Heyes sanoi toivoen kovasti että pääsisi livahtamaan. Hänestä tuntui inhottavasti, että rehtori oli innoissaan jostakin. Se ei tietänyt hyvää hänelle.
"Myöhemmin!" rehtori Jones sanoi vakavana. "Minulla on sinulle ja neiti Braintownille asiaa. Tapaamme viiden minuutin kuluttua kansliassani. Sinä saat hakea neiti Braintownin. Ja muistakin", rehtori madalsi ääntään. "Jos te kaksi ette ole siellä sovittuun aikaan, voitte olla varmoja että Dumstrangin ovet ei aukene teille enää seuraavana vuonna."

Mischa huokaisi ja käveli kohti pimeyden voimien luokkaa, tarkoituksenaan hakea Stephanie Braintown sieltä. Hän oli toivonut, ettei rehtori tajuaisi heidän tehneen sitä pientä pilaa. No, toisaalta, Mischa mietti, kukaan muukaan ei uskaltanut kapinoida rehtoriaan vastaan? Tai he eivät halunneet, Mischa siristi hyvin haalean sinisiä silmiään. Kaikkien muiden mielestä pimeyden voimat ovat niin kiinnostavia ja iki-ihania. Hän ja Stephanie vihasivat niitä. He eivät vain voineet ymmärtää, miten ihmiset voivat kiduttaa ja tappaa toisiaan huvikseen, saavuttaakseen jotain turhaa. Äkkiä hän huomasikin olevansa jo luokan oven edessä. Hän koputti napakasti ja pyysi Stephanien mukaansa.

"Ei hemmetti, ei voi olla totta", Stephanie ruikutti. "Kuinka se vähä-älyinen on päässyt meidän jäljille jo nyt?" Hänen platinanvaaleat, hieman alle olkapäiden pituiset hiuksensa heiluivat kiivasti hänen askeleidensa tahdissa. Pituutta häneltä löytyi 5 cm enemmän kuin Mischalta ja siitä asiasta hän oli enemmän kuin ylpeä. He olivat kuin yö ja päivä, Mischalla mustat hiukset,jotka olivat 5 cm yli hänen kapeiden olkapäiden, aivan vaaleansiniset silmät ja itsevarma luonne, kun taas Stephanie omasi hyvin vaaleat hiukset, tummanruskeat silmät ja hänellä oli aika hiljainen, varsinkin jos hän ei tuntenut ihmisiä ympärillänsä.
"Ei tietoakaan", Mischa myönsi ja nopeutti askeleitaan. "Pian me ollaan myöhässä!" Mischa sanoi turhautuneena ja lähti juoksemaan kohti rehtorin kansliaa Stephanien seuratessa perästä.

Hengästyneinä ja kolme minuuttia myöhässä, Mischa ja Steph saapuivat kanslian ovelle. Stephanie oli hermoromahduksen partaalla, parka kuitenkin kuvitteli, että rehtori Jones tällä kertaa toteuttaisi uhkauksensa. Mischa ei voinut olla hymyilemättä. Juuri rehtori Jones oli tutustuttanut heidät kaksi toisiinsa. He olivat yhdessä varastaneet ensimmäisellä luokalla rehtori peruukin, ja heitelleet sitä kuin frisbiitä, kunnes Jones oli huomannut heidät. Siitä oli seurannut tavalliset uhkaukset ("Syötän teidät altaalliselle kirskunkuristajia!") ja jälki-istuntoa, jossa Mischa oli tutustunut vielä paremmin Stephanieen.
"Mischa?" Stephanien ääni kutsui jostain kaukaa.
"Anteeksi, mitä sanoitkaan?" Mischa sanoi nolona. Ei ollut hänen tapaista vaipua omaan maailmaansa, se oli enemmänkin Stephanien alaa. Hän oli se, joka yllytti kaikkeen, ja teki kaiket päivät (ainakin omasta mielestään) hauskoja kepposia. Stephanie vain aina seurasi perästä ja yritti takoa järkeä hänen päähänsä, tuloksetta.
"Sanoin, että pitäisiköhän meidän mennä kansliaan,ennen kuin se rehtori Jones potkii meidät puolikuoliaiksi?" Steph hermoili.
"Hmph, ihan niinkuin se uskaltaisi minun kimppuuni käydä", Mischa huomautti ylimielisesti ja astui koputtamatta sisään, Steph tiukasti hänen kannoillaan.

"Kas vain, tekin viimeinkin suvaitsitte saapua paikalle", rehtori Jones huomautti vihaisesti.
"Joo, ajateltiin että sinullakin voisi kerrankin olla jotain tärkeää asiaa", Mischa laukaisi ja istui alas kovalle puutuolille tunkkaiseen, tummaan huoneeseen, jossa oli tumma pöytä, pari kirjahyllyä ja pari synkkää taulua seinällä. Steph vingahti kimeästi kuin varoittaen parasta ystäväänsä ja istui tämän viereen.
"Neiti Heyes, olen ajatellut teitä jo kauan ja potkut ovat olleet mielessäni joka kerta, joten teinä en paljon soittaisi suutani", rehtori sihisi tumman mahonkisen pöytänsä takaa.
"Hyi, olet ajatellut minua?" Mischa huudahti. Rehtori Jones hätkähti ja Stephanie ajatteli, mitä pakkaisi mukaansa, kun Jones heittäisi heidät hyvin pian ulos Dumrstrangista.
"Minua on aina mietittänyt, kuinka te kaksi olette päätyneet Dumrstrangiin, kun niin vihaatte pimeyden voimilta suojautumista", rehtori sanoi muka-huolettomasti eikä edes katsonut heihin päin.
"Senkö takia sinä kutsuit meidän tänne?" Stephanie ihmetteli.
"Senkin, ja saattaa asia liittyä siihenkin, että joku oli mäiskinyt poikien vessan käyttökelvottomaksi, ja kirjoittanut seinään "rehtori Jones on oikeasti nainen", mikä tietäkään ei ole teidän ansiotanne?" rehtori katsoi tyttöjä kysyvästi.
Stephaniellä ei pitänyt pokka ja hän tirskahti. Mischa mulkaisi ystäväänsä murhaavasti ja yritti pitää viattoman ilmeen kasvoillaan.
"Tiesin koko ajan että te olitte tehneet sen", Rehtori sihisi niin vihaisena, että Mischa oikein hätkähti äänensävyä."Ja minun kai ihan turha edes kysyä teidän motiiveja?"
Mischa mietti kuumeisesti. Ei kannattanut suututtaa rehtoria enempää kertomalla, että he olivat tehneet sen pelkästään sen vuoksi, että he vihasivat häntä koko sydämellään, samoin pimeyden voimia (sekä he olivat tietenkin varmoja rehtori Jonesin naisellisuudesta).
"Ihan turha kysyä, kyllä", Mischa myönsi.
"Kysyn vielä KERRAN", rehtori painotti sanaa kerran, "miksi halusitte alunperin Durmstrangiin?"
"Ehkä", Mischa sihisi vihaisesti. "meillä oli syitä joita sinä et ole huomannut vieläkään!"
"Ehkä olen vain teeskennellyt, että en ole huomanut niitä!" rehtori Jones ilmoitti ylpeänä.
Mischa tuhahti. "Sinä nyt et huomaisi edes Albus Dumbledorea viisi vuotiaiden joukosta", Mischa sanoi yllättäen. "Vaikka hän olisi alasti!" Stephanie tuijoitti järkyttyneenä Mischaa,sitten rehtoriaan joka oli punaisempi kuin ikinä.
"Selvä. Selvä", rehtori Jones mutisi kuin itsekseen. "SELVÄ!" hän huusi yhtäkkiä saaden Mischan ja Stephin hätkähtämään.
"Saatte potkut! Häipykää silmistäni! Kirjoitan Albus Dumbledorelle että te jatkatte seitsemännen vuotenne siellä!"
Mischa ja Stephanie olivat järkyttyneitä, eivätkä saaneet sanaa suustaan.
"Minne tahansa muualle, mutta ei Tylypahkaan", Mischa sanoi hiljaa. Heille oli aina opetettu Durmstrangissa Tylypahkan olevan kuraveristen ja verenpettureiden koulu, kun taas Durmstrang hyväksyi vain puhdasverisiä ja juuri ja juuri puoliverisiä, jos he käyttäytyisivät puhdasveristen tavoin.
"Se on teille aivan oikein", rehtori sanoi hiljaa mutta innoissaan. "Hyvästi!"
Mischa ja Stephanie olivat kuin maansa myyneitä, kun he lähtivät huoneesta. Jo illalla he olivat pakanneet tavaransa kaikessa hiljaisuudessa ja pian he olivat häipyneet Dumrstrangista raikuvien aplodien saattelemana.

Luku 1
Paljonko on enää aikaa?

"Minä en kestä tätä enää!" mustat, sotkuiset hiukset ja pähkinänruskeat silmät omaava poika huudahti keskellä kiireistä laituria yhdeksän ja kolme neljäsosaa. Koko laituri pysähtyi pojan sanojen johdosta vähäksi aikaa, mutta huomattuaan, ettei mikään ollutkaan oikeasti hätänä (kuten pikajuna ei toimisikaan yhtäkkiä), he jatkoivat matkaa ja tyytyivät mulkoilemaan tätä vihaisesti. Poika punastui hieman.
"Anturajalka, tajuatko sinä ollenkaan", poika mutisi nyt hiljempaa, "että tämä on meidän viimeinen vuosi täällä?"
"Kyllä tajuan, Sarvihaara", toinen poika naureskeli. "Sinä olet siis nyt vasta tajunnut, että tämä on sinun viimeinen vuotesi ahdistella Evansia?"
James Potter mulkaisi ystäväänsä.
"En minä häntä ahdistele!" James huudahti luokkaantuneena.
Komea, seitsemäntoistavuotias Sirius Musta irvisti salaa. Tuosta voisi olla montaa mieltä, mutta sitä hän ei ikinä myöntäisi parhaalle ystävälleen.
"Hei, Sirius", James herätteli Siriuksen mietteistään. "Pitäisiköhän meidän mennä jo junaan? Kuutamo ja Matohäntä menivät jo edellä."
"Joo, mennään, minun pitää suunnitella tämän vuoden iskulista", Sirius sanoi ja hymyili lähellä oleville kuudesluokkalaisille tytöille kuuluisan isku-hymynsä sillä seurauksella, että yksi heistä pyörtyi, eivätkä muut tytöt huomanneet ottaa häntä kiinni, sillä Sirius oli juuri nostamassa tavaroitaan, jolloin hänen hauislihaksensa näkyi. James pyöritteli silmiään.


Sisällä junassa vallitsi täydellinen kaaos. Ihmisiä tunkeili joka paikkaan etsimään ystäviään, jotka olivat jo menneet edellä. Jamesillä ja Siriuksella ei ollut sen helpompaa tungoksessa kuin muillakaan; aluksi he olivat rauhallisia etsimään kadonneita ystäviään, mutta sitten yksi kakkosluokkalainen luihuinen oli taklannut Siriuksen sivuun ja juossut hänen ohitseen, hänellä meni hermot.
"Voi Minervan äiti sentään, eikä teillä kakaroilla ole yhtään käytöstapoja?" Sirius huusi pojan perään levitellen lihaksikkaita käsiään.
"Hei, ei ne ole kakaroita, ne ovat jo kaksitoistavuotiaita!" kuului tuttu, mutta vihainen ääni heidän takaansa.
Lily, James huomasi. Jamesista tuntui, ettei hän saanut henkeä. Nuo hätkähdyttävän vihreät silmät ja uskomattoman kauniit kasvot. James tuijotti tyttöä eikä saanut sanaa suustaan. Oliko mahdollista, että tyttö oli vain kaunistunut kesän aikana? Sirius sai ensimmäiseksi sanat suustaan.
"No mutta hei, Lily!" Sirius huudahti iloisesti.
"Se nimi oli muuten vieläkin Evans, mutta jos Remusta ja Peteriä kaipaatte, he ovat täällä minun ja Amyn seurassa."
"Mahtavaa, päästään heidän kanssa samaan vaunuosastoon", Sirius kuiskasi, ja sai Jamesin hymyilemään typerästi.


"Lil - tarkoitan Evans", James hymyili ja yritti hymyillä hurmuri-hymyään, mutta epäonnistui surkeasti ja sai aikaan kivuliaan näköisen irvistyksen. "Miten kesäsi meni?"
"Aivan loistavasti", Lily sanoi halveksuen eikä edes nostanut päätään, sillä hän luki juuri Loitsujen Käsikirja Seitsemää. "Koska sinä et ollut ahdistelemassa minua."
Jamesin kasvoilla vilahti ensin pettymys, sitten suuttumus, ja sitten taas iloisuus, mikä ärsytti sivusta katsovaa Amyä kovasti. Hän ei tykännyt yhtään kelmeistä, mutta Lily vihasi jopa häntä enemmän heitä, jos se ylipäätään oli mahdollista. Hän oli seurustellut Siriuksen kanssa viime syksynä, ja se ei ollut päättynyt hyvin. Amy oli yllättänyt Siriuksen kuutosluokkalaisen puuskupuhin sylistä, ja hänen oli ollut vaikeaa päästä siitä yli, mutta Siriuksen kiroaminen oli helpottanut hänen oloaan paljon. Sirius ei ollut varmaan vieläkään päässyt eroon arvestaan leuan alapuolelta, Amy arveli vahingoniloisesti.
"Amy, miten sinun kesäsi meni?" Sirius sanoi yllättäen, ja hymyili vinosti. Miten tuo poika kehtaa, Amy ajatteli, mutta vastasi kuitenkin.
"Aika hyvin, kiitos kysymästä", hän sanoi ja alkoi letittämään paksuja hiuksiaan. Ne olivat jo yli olkapäiden, ja väritykseltään ruskeat. Amyn kasvot olivat myös aika sievät, vaikka hän vihasikin yli kaiken pisamiaan.
"Sepä hienoa", Sirius mutisi hajamielisesti, ja katsoi yhtäkkiä vaunuosaston ovea ahnaasti aivan kuin olisi halunnut mennä sen kanssa heti naimisiin. Amy kääntyi myös katsomaan ovea, ja kun kaikki olivat hiljaa, he kuulivat oven ulkopuolelta kuiskintaa.
"En minä usko, että he haluavat meitä sinne", pieni, kimeä piipittävä ääni sanoi. "Heillä näyttää olevan ja jonkilainen oma porukka". Kelmit katsoivat toisiaan huvittuneina.
"No se nyt on vähän sääli, mutta muut osastot on täynnä, paitsi ne jossa on niitä säälittäviä pimeyden voimiin uppoutuneita ääliöitä", toinen ääni sanoi varmemmin ja työnsi vaunuosaston oven auki.

"Sori, mutta voisikohan tänne tulla sisään, kun muualla on täyttä?" varmemman kuuloinen tyttö kysyi astuen vaunuosaston ovesta sisään. Kaikki neljä poikaa tuijottivat tyttöä suut auki (Lily epäili, että Peterillä oli leukaluu pois paikoiltaan) ja kuolaa valui vaunuosaston punaisille matoille. Lily mulkaisi heitä halveksuvasti ja hymyili tytölle vastaten: "Tottakai se sopii."
Tyttö nyökkäsi kiitollisena ja istui Lilyn viereen ja viittasi käytävältä ystävänsäkin osastoon sisään. Lilyn vieressä istuva tyttö katseli kaikkia vuorotellen, aivan kuin arvioiden jokaisen. Tällä tytöllä oli pikimustat hiukset, jotka oli sutaistu huolettomasti ponnarilla ja hänellä oli korsettimainen valkoinen toppi, ja mustat farkut. Tytöstä ei voinut sanoa, että hän olisi siro, mutta ei hän ollut lihavakaan, vaan juuri sopiva. Mutta tytön silmät antoivat vasta hyvän kuvan hänen luonteestaan; ne olivat haalean siniset, ja niiden ilme hälyytti sanomaa: kettuile-vähänkin-niin-tiedät-missä-tämä-kukkavaasi-pian-on.
Korvia soivan hiljaisuuden jälkeen tyttö rykäisi ja sanoi: "Jep, nyt kun olemme tuijottaneet toisiamme vähän aikaa", tyttö sanoi pirullisesti ja tuijotti Peteriä, joka oli vieläkin suu auki, "Niin kai meidän täytyy esitellä itsemme. Minun nimeni on Mischa, ja tämä on ystäväni Stephanie", Mischa sanoi ja nyökkäsi kohti hiljaista ystäväänsä. Stephanie seisoi hiljaa ja hymyili. Hänellä oli yllään punainen kesämekko, ja hänen platinan väriset hiukset olivat sotkettu lakalla, ne pysyivät ihanteellisesti sotkussa, Steph ajatteli, niin ohuet kun hänen hiuksensa ovat. Tyttö oli hyvin siro ja laiha, itseasiassa liiankin laiha. Stephin silmät olivat myös hätkähdyttävät, tummanruskeat, aivan kuin Jamesin. Tyttö istahti Mischan viereen. Hän oli hirveän ujo tällaisissa asioissa. Hän alkoi tuijottamaan mattoa, aivan kuin ei olisi tehnyt mitään sen mieluisempaa. Mischa katsoi ystäväänsä halveksien. Kaikki muut huomasivat tämän, ja Lily yritti nopeasti kehittää keskustelua.
"En olekkaan nähnyt teitä ennen Tylypahkassa, menettekö tekin myös seitsemännelle luokalla?" Lily sanoi nopeasti.
Mischa naurahti. "Et ole kyllä voinutkaan nähdä meitä aikaisemmin, me tulemme Durmstrangista. Ja kyllä, seitsemännelle mennään", Mischa jatkoi.
Lauseesta syntyi soiva hiljaisuus. Kaikki Durmstrangista tulleet ovat melkein automaattisesti luihuisia, Sirius ajatteli. Harmi, siinä meni kaksi tyttöä pois iskulistalta. Mischa huomasi kaikkien vaivaantuneen olemuksen.
"Te varmaan oikeasti luulette, että kaikki Durmstrangilaiset on pimeyden voimiin uppoutuneita?" Mischa kysyi hiljaa. Sirius nyökkäsi hitaasti, aivan kuin miettien, uskaltaisiko tehdä niin.
"No, mieti sitten, miksi me oikeen saatiin potkut sieltä!" Stephanie huudahti yhtäkkiä Siriukselle, saaden kaikki hätkähtämään, myös Mischan.
"Te saitte potkut sieltä?" Lily kysyi varmistaakseen asian järkyttyneen oloisena. Hän ei voinut keksiä pahempaa asiaa kuin saada potkut koulusta.
"Joo, aiheutettiin liikaa hankaluuksia", Stephanie jatkoi. "Rehtori ei tykännyt meistä. Mutta no, ei se paljon harmita, se oli aika outo koulu, koko ajan vain pimeyden voimia. Ja sitten tietenkin", Stephanie katsoi syyttävästi Mischaa. "Jotkut meistä hankki liikaa vihamiehiä kiroamalla jokaisen vastaantulijan huonona päivänä!" Mischa nosti kädet pystyyn syyllisenä.
"Hei, mikä tuo merkki on?" Mischa kysyi äkkiä vaihtaen puheenaihetta, sillä hän ei heti halunnut Stephin kertovan millaiset kiroustaidot hänellä oli, ja osoitti Lilyn kaavussa olevaa kiiltävää merkkiä, johon oli kirjailtu JT.
"Minä olen koulumme johtajatyttö", Lily sanoi hymyillen.
"Hei, onneksi olkoon, Lily!" Remus huudahti. "Sinä todellakin ansaitsit sen!"
"Kiitos, Remus", Lily hymyili ylpeännäköisenä.
James katsoi Lilyä, ja sitten hän alkoi yhtäkkiä kaivamaan repustaan jotakin. Vähän ajan päästä hän löysi sen; samanlaisen merkin kuin Lilyllä, mutta kirjaimet olivat JP.
Kukaan ei sanonut ensin mitään. Sitten koko vaunuossasto repesi nauruun, lukuunottamatta Lilyä, joka oli liian järkyttynyt nauraakseen, ja Stephiä ja Mischaa, jotka eivät tienneet asiasta mitään.
"Kuka tekee Sarvihaarasta johtajapojan?" Sirius huusi nauraen.
"Hei!" James huudahti.
"No ihan totta, Sarvihaara rakas", Remus sanoi pyyhkien silmäkulmastaan naurunkyyneliä. "Kuka sinusta tekisi johtajapojan?"
"No Dumbledore ilmeisesti", James sanoi pilkaten ja siirtyi lukemaan huispauslehteä. Hän oli päättänyt olla hiljaa koko loppumatkan. Lilyä kammoksutti. Hänen pitäisi hoitaa johtajaoppilaan hommia - Potterin kanssa? Ei tulisi kuuloonkaan, Lily ajatteli, hän ei siihen suostuisi.
"Pitäisköhän meidän vaihtaa kaavut yllemme?" Mischa kysyi hiljaa tajuttuaan kiusallisen tilanteen. Häntä harmitti, että he olivat valinneet vaunu-osaston, jossa oli ihmisiä jotka olivat jo oma pieni piirinsä.
"Joo, me olemme ihan pian Tylypahkassa", Lily vastasi ja alkoi etsimään kaapuaan.


Tylypahkan pikajuna oli jälleen saapunut määränpäähänsä, ja ihmisiä alkoi virrata vaunuille päin, joita oli sadoittain siisteissä riveissä. Päivä oli kuuma, eikä tilannetta helpottanut koululaisten kaavut, jotka olivat liian paksuja tällaiseen hellesäähän. Lily, Amy, Mischa ja Stephanie ottivat yhden vaunun, ja pian he olivat matkalla kohti Tylypahkaa, joka näkyi horisontissa suurelta ja lämpimältä.
"Vau, hienot vaunut!" Mischa huudahti. "Nämä liikkuvat itsellään!"
"Niin, minäkin olen aina pitänyt näistä", Amy myönsi ja Lily nyökytteli vieressä. Steph katsoi kummissaan heitä.
"Ettekö te todella näe, mitkä näitä vaunuja vetää?" hän kysyi pelokkaasti, "Tuollaiset.. Hevosen luurangon oloiset olennot?"
Mischa pyöräytti silmiään ja sanoi: "No niin, nyt taitaa väsymys tehdä neiti Braintownin silmille kepposet. Ehkä sinun olisi parempi mennä nukkumaan kun olemme saapuneet uuteen kouluumme?"
"Joo, ehkä niin", Steph mumisi ja tuijotti herkeämättä mustaa "hevosta", joka veti heidän vaunujaan.


Pian vaunut olivat pysähtyneet ja ihmiset alkoivat tällä kertaa mennä suurta salia kohden.
"Tiedätkö, minne meidän pitäisi mennä?" Steph kysyi Mischalta hetken kuluttua, kun he olivat seisseet hetken vaunun vieressä hölmön näköisinä.
"En tiedä, eikö jonkun pitäisi tulla meitä vastaan?"
Siinä samassa tiukannäköinen nainen huusi: "Neidit Heyes ja Braintown, tännepäin!" He lähtivät naisen luo, ja lähelle päästyään Mischa huomasi, ettei nainen ollut enää niin kauhean nuori ja hänellä oli hyvin tiukka nuttura ja neliön muotoiset silmälasit.
"Hyvää päivää, nimeni on professori McGarmiwa, Rohkelikon tuvanjohtaja", nainen esitteli. "Teidät lajitellaan tupiin ykkösluokkalaisten kanssa. Seuratkaa heitä!"
Mischa ja Stephanie kävelivät heidän perässä pitkin kivistä käytävää, joka tuntui aika kylmältä, heidän onnekseen.
"No, ei ainakaan maisemat paljon muuttuneet", Mischa sanoi ja Steph hymyili vinosti. Ekaluokkalaiset olivat pysähtyneet pienen ruskean oven eteen. McGarmiwa sanoi: "Tervetuloa Tylypahkaan, upeaan velhokouluun". Mischa tuhahti. "Pian teidät luokitellaan tupiin muiden oppilaiden edessä. Tupia on neljä: Luihuinen, Korpinkynsi, Puuskupuh ja Rohkelikko." Nainen hymyili Rohkelikon kohdalla, eikä ihme, Mischa ajatteli, eikö hän kertonut olevansa heidän tuvanjohtajansa?
"Miten meidät lajitellaan?" surkea pieni ääni kysyi ensimmäisestä rivistä. "Joudummeko taistelemaan peikkoa vastaan?" Mischa ja Stephanie katsoivat toisiaan silmät pyöreinä.
"Ette ikävä kyllä joudu, vaan kun teidän nimenne sanotaan, menette jakkaran luo ja laitatte hatun päähänne. Se kertoo teille teidän tupanne ja sen jälkeen menette istumaan uuden tupanne pöytään." McGarmiwa katsoi ympärilleen ja sanoi: "Neiti Heyes ja Braintown, te menette ensimmäisinä, sillä olette vanhempia kuin muut." Sen sanottuaan hän työnsi oven auki ja käski heidän seuraavan häntä.


Suuri sali oli järkyttävän iso, Steph ajatteli, ja näin paljon ihmisiä! Hänen katseensa osui huoneen kattoon, ja hän henkäisi: sehän oli lumottu näyttämään taivaalta! Hänestä tuntui, ettei kammoksunut enää uutta kouluaan, kun se oli näin upea, mutta silti häntä hermostutti kun kaikki tuijottivat hiiskumatta heitä ja hän mietti, minne tupaan joutuisi ja hän toivoi, että pääsisi Mischan kanssa samaan tupaan. Mischa oli aina suojellut häntä mahdollisilta taisteluilta. Häntä vain ihmetytti, minkä takia Mischa aina suojeli häntä, kun ei tämän kanssa enää nykyään kauheasti jutellut. Hän ei ehtinyt kuitenkaan ajattelemaan enempää, sillä McGarmiwa huusi: "Neiti Heyes!"
Mischa lähti kävelemään kohti hattua itsevarman näköisenä. Miten hänellä ei ikinä pettänyt hermot, Steph ajatteli kateellisena. Hänellä oli aina vaikeuksia olla oma itsensä suuren yleisön edessä. Mischa istuutui jakkaralle ja laittoi hatun päähänsä.
"Sinulla on paljon lahjakkuutta pimeyden voimissa, paljon enemmän kuin muilla", hattu kertoi Mischalle. Mischaa pelotti, mutta hän yritti näyttää itsevarmalta ja hän toivoi ettei kukaan muu kuullut hatun sanoja.
"Kuitenkaan et halua käyttää niitä, ethän?" hattu jatkoi. En todellakaan halua, Mischa ajatteli.
"Rohkeuttakin sinulla piisaa.. Sopiva tupa sinulle on ROHKELIKKO!" hattu karjaisi, ja ihmiset alkoivat taputtamaan. Mischa meni Rohkelikon pöytään, ja ilokseen huomasi Lilyn ja Amyn istuvan siellä, taputtaen lujasti.
"Ai, tekin Rohkelikossa?" Mischa kysyi onnellisena.
"Tottakai, Rohkelikko on paras tupa", Amy hymyili ja viittosi Mischan istumaan viereensä. Koko sali hiljeni taas. Oli Stephin vuoro. Hän meni hermoillen jakkaralle ja laittoi hatun päähänsä. Hetken kuluttua se huusi: "ROHKELIKKO!" Mischa taputti lujasti muiden mukana, kun Steph hoiperteli kohti Rohkelikon pöytää.
Hetken päästä kaikki ykkösluokkalaiset oli lajiteltu, ja rehtori Dumbledore oli pitänyt puheensa ja ruoka ilmestyi heidän eteensä. Ainakin täällä on parempi olla kuin Durmstrangissa, Mischa ajatteli onnellisena, nyt voi olla huoletta ja pelkäämättä, että joku iskee kirouksella selkään kesken tunnin. Niinkin oli hänelle monta kertaa käynyt, sillä kuten Steph oli maininnut, hän oli hankkinut liian paljon vihamiehiä Durmstrangista.
Ruuan jälkeen Mischa nousi ylös muiden mukana ja meni Amyn perässä Rohkelikkotorniin (Lily oli mennyt juttelemaan Dumbledorelle, miksi ihmeessä hän oli tehnyt Potterista johtajapojan), ja hänestä tuntui, että mikään ei voisi enää mennä pieleen.


luku 2
Elinpäivät vähenevät

Ilma oli kylmä. Aivan liian kylmä, Mischa ajatteli hytisten, mitä oli tapahtumassa? Miksei hän ollut nukkumassa? Hän vain käveli äänettömästi eteenpäin kohmeista ruohikkoa, ja hänestä tuntui, että kaikki ei ollut kohdallaan. Hän ei pystynyt käskyttämään jalkojaan lopettamaan tuota typerää kävelyä, ilmiselvästi hän oli menossa väärään suuntaan, miksi hän ei pystynyt hallitsemaan kehoaan ja minne hän oli menossa keskellä yötä? Mischa katseli ympärilleen. Hänen ympärillään käveli hahmoja, joista kaksi oli enemmän tai vähemmän loukkaantuneita, mutta sitä, keitä hahmot olivat, ei Mischa pystynyt näkemään, sillä heidän naamansa olivat sumun peitossa, aivan kuin tulevaisuus olisi pelleillyt hänen kanssaan. Mischa tiesi näkevänsä unta, mutta miksi se tuntui näin todelta? Yhtäkkiä kaikki hahmot, Mischa mukaanlukien, kerääntyivät piiriin, ja Mischasta tuntui aivan kuin koukku olisi vetänyt hänen napansa takaa. Pian he kaikki olivat uudessa ympäristössä, jos vain mahdollista, vieläkin pelottavammassa paikassa. Pikimustat korpit lentelivät heidän yläpuolellaan, raakuen vaativasti, aivan kuin kutsuen jotakuta paikalle. He olivat saapuneet jonkinlaiselle hautausmaalle, missä oli pelottavia hautakiviä, mustia ja valkoisia, isoja ja pieniä... Mischa huomasi ison, kellertävän lehtikasan ja hänen jalkansa lähtivät puoliksi juoksemaan, puoliksi kävelemään sitä kohden. Hänen ympäriltään kuului kirkaisuja, mutta hän ei välittänyt, hän halusi vain pyyhkiä lehdet ja paljastaa, mitä sen alta paljastuisi. Hän pyyhi lehdet pois käsi täristen, vaikka hänelle tuntematon ääni käski häntä lopettamaan. Eräänlainen laatta, Mischa ajatteli pyyhkien edelleen lehtiä, mutta mitä siinä lukee? Yhtäkkiä laatan sanat tulivat esiin lehtien alta, saaden Mischan kirkumaan mielipuolisesti. Hän kuuli hämärästi muiden hahmojen huolestuneet äänet, muttei lopettanut kirkumistaan. Tämä oli ansa. Hänen ja muiden hahmojen piti lähteä täältä äkkiä pois. Hän ei ehtinyt varoittamaan muita, sillä nyt alkoivat välkähtämään vihreät valot yön pimeyttä vasten. Avada kedavra, Mischa tiesi heti. Hän katsoi loitsujen tulosuuntaa kohden ja näki tutun hahmon tulevan. Hän henkäisi ja sillä hetkellä hänet valtasi ensimmäistä kertaa tunne, että kaikki oli lopussa. Mitään ei ollut tehtävissä.

Mischa Heyes heräsi huohottaen painajaisestaan. Hän oli yltäpäältä hiessä ja hänet oli vallannut niin järkyttävä tunne, ettei hän osannut edes kuvailla sitä. Hän katsoi vauhkona ympärilleen ja huomasi onnekseen olevansa tyttöjen makuusalissa. Hän ei saanut päästään pois tuota todentuntuista unta vaikka kuinka olisikin halunnut. No, ainakaan se ei ollut tulevaisuutta, Mischa ajatteli sarkastisesti, en minä ennenkään ole ennustanut mitään tulevia tapahtumia. Hän onnistui jo hymyilemään pienesti. Hän nousi istumaan, ja tutkaili tarkemmin uutta asuinsijaansa saadakseen muuta ajateltavaa. Inhoittavan punainen, Mischa arvosteli tyttöjen makuusalia. Se oli aivan liian tyttömäinen hänelle. Lakanoita myöten huone oli koristeltu Rohkelikon väreihin. Mutta silti Mischa tykkäsi huoneesta paljon, se toi hänelle turvallisuuden tunnetta, sellaista hän ei ikinä ollut tuntenutkaan... Ennen kuin hän alkaisi miettimään elämäänsä liian syvällisesti, hän kurkkasi yläpediltään alapedille, jossa nukkui onnellisesti tuhisten Stephanie, ja tarkkanäköisesti Mischa huomasi, että Steph oli jälleen kerran kuolannut tyynyliinaansa. Mischan oli vaikea olla tuhahtamatta ääneen, ja hän katsoi kelloa. Puoli seitsemän, Mischa kauhisteli. Mutta no, aivan samahan se on, menen vaikka suihkuun ja lähden aamupalalle, hän ajatteli, unikaan ei tule varmaan seuraavaan seitsemään vuoteen, kiitos tuon painajaisen. Mischa huokaisi turhautuneena ja valmistautui nousemaan pehmeästä sängystään.


PUM. Lily hätkähti hereille ja tähysti villisti ympärilleen, mikä oikein oli saanut tuon äänen aikaan - ja näki Amyn makaamassa lattialla. Tyttö-parka oli pudonnut sängystään ja makasi lattialla aika kivuliaan näköisessä asennossa. Omaksikin yllätyksekseen Lily alkoi nauramaan, ja myös viereisen sängyn Stephanie Braintown yhtyi nauruun.
"Anteeksi Amy, mutta näytät aika huvittavalta!" Lily sanoi naurunsa lomasta. Amy nousi istumaan, vähän aikaa näytti hämmästyneeltä, ja alkoi sitten itsekin tajuamaan miten oli lattialle päätynyt.
"Voiko paremmin alkaa viimeinen vuosi?" hän sanoi katkerasti. "Ensimmäisenä aamuna matami Pomfreyn luokse, sillä minusta tuntuu ikävästi siltä, että nyrjäytin nilkkani." Hän osoitti nilkkaansa, joka tosiaan alkoi turvota pikkuhiljaa.
Lily vilkaisi tyttöä huolestuneesti ja sanoi: "Odota, vaihdan kaavun ylle ja lähden saattamaan sinut sairaalasiipeen."
"Ei sinun tarvitse, mene vain aamupalalle, kyllä minä pärjään", Amy sanoi ylpeänä ja nosti päätänsä ylemmäs, enimmäkseen siitä syystä, ettei kivun kyyneleet päässet virtaamaan hänen kalpeita poskiaan pitkin.
"Miten ajattelit mennä sinne?" Lily kysyi kiinnostuneena. "Pomppimalla toisella jalallasi?"
Amy tajusi itsekin kuinka typerä hän oli ja alkoi kikattamaan hulluna. Lily vaihtoi nopeasti koulukaapunsa ylle ja laittoi toisen kätensä Amyn vyötärölle. Stephanie oli tällä välin katsonut suihkuhuoneen ja Mischan pedin, mutta tyttöä ei näkynyt missään.
Lily kysyi häneltä otsa rypyssä: "Onko sinulla jotain hukassa?"
"Ei, tai siis joo, Mischa, mutta hän on varmaan mennyt jo aamupalalle", Stephanie papatti kiireesti ja pakottautui laittamaan huulilleen nätin, iloisen hymyn. "Minä taidankin mennä jo perässä, vai tarvitsetko apua Amyn rahtaamisessa?" Todellisuudessa hän oli vähän pettynyt, ettei Mischa ollut odottanut häntä. Eikö heidän pitäisi olla parhaita ystäviä?
Lily nauroi hyväntuulisesti. "Enköhän minä jaksa, kunhan sinä et vain eksy matkallasi aamupalalle, muuten sinulta jää lukuvuoden ensimmäinen tunti väliin. Tuplatunti taikajuomia. Luihuisten kanssa", Lily sanoi raskaasti. Tunti oli aina ollut katastrofi, kiitos Kelmien.
"Oletko jo saanut lukujärjestyksen?" Amy kysyi ihmeissään.
"Kyllä, eilen kun kävin Dumbledoren puheilla, muille jaetaan varmaan aamupalalla", Lily muisteli.
"Mitä Dumbledore sanoi? Suostuuko hän vaihtamaan jonkun muun Johtajapojaksi?" Stephanie kysyi iloisempana.
Lily huokaisi ja pudisti surullisena päätään. "Dumbledore on vakuuttunut että Potter pärjää hommassaan, mutta hänen puheistaan sai sen sävyn, että hän toivoo ainoastaan, että menisin naimisiin ja pyöräyttäisin kaksoset Potterin kanssa." Lily huokaisi vieläkin syvemmin, jos mahdollista. "Miksi kaikki haluaa parittaa minut Potterille?" hän huusi jo hiukan epätoivoissaan. "Hänhän on itsekeskeinen, mahtaileva, älykääpiö..."
"Eikö hän ole se tummahiuksinen, jolla on ne pähkinänruskeat silmät, ja liikkuu niiden kolmen muun pojan kanssa?" Stephanie kysyi uteliaasti, ja kun Lily ja Amy olivat nyökänneet, hän jatkoi kiivasti: "Hänhän oli komea! Jahtaisin häntä itse, jollei hän olisi niin selvästi rakastunut sinuun..." Steph jatkoi hieman katkerana ja tuijoitti maahan.
Amy ja Lily vilkaisi toisiaan yllättyneinä, ja Amy sanoi äkkiä selvästikin halukkaana lähtemään vaivaantuneesta ilmapiiristä: "Lily, emmekö me voisi jo lähteä? Minusta alkaa tuntumaan siltä, että joku tunkisi puukkoa nilkkaani..." Lily hätkähti ja nolostui, sillä olisihan hänen pitänyt viedä jo ajat sitten Amy sairaalasiipeen, eikä jäädä jaarittelemaan turhanpäiväisiä asioita Stephanien kanssa.
"Anteeksi Amy, lähdetään", Lily sanoi nopeasti ja vilkaisi nopeasti Stephanieta. Stephanie huomasi tämän.
"Menkää vain, kyllä minä sinne suureen saliin itsekkin pääsen", Steph sanoi liian tekopirteästi, että olisi vakuuttanut Lilyn ja Amyn. Lily ja Amy lähtivät kiireen vilkkaa huoneesta jättäen Stephanien omiin ajatuksiinsa.


"Olikohan tuo nyt oikein viisasta?" Remus kysyi hieman huvittuneena Siriukselta ja Jamesiltä, jotka nauroivat kyyneleet silmissä. He olivat matkalla suureen saliin aamupalalle.
"Miten niin, rakas Kuutamo?" Sirius kysyi muka hämmästyneenä. "Mitä tyhmää siinä oli, jos me rakkaan Sarvihaaran kanssa autoimme heitä ottamaan ensiaskeleen seurustelun ihmeelliseen maailmaan?"
"He eivät vain olleet kauheen innostuneita asiasta", Peter huomautti nauraen. "Ainakin ilmeistä päätellen."
"Olisitko sinä ollut innoissasi, jos sinun kätesi olisi liimattu Ruikulin käteen?" James kysyi hymyillen ylimielisesti. Peter irvisti.
"Sitähän minäkin!" James huudahti iloisesti.
"Ainakin tiedämme, että Bellatrix on ansainnut sen kohtalon", Sirius sanoi halveksuvasti. Hän ei ikinä puhunut suvustaan imartelevasti. "No, liima irtoaa huomenna. Kaippa."
"Joutuvatko he nukkumaankin käsi kädessä?" Peter kysyi yllättyneenä. "Mikä neronleimaus!"
Kelmit nauroivat iloisesti, ja astuivat suureen saliin. Suuren salin katto oli pilvetön; se oli aina samanlainen kuin oikea taivas. Sirius katseli Rohkelikon tupapöytää ja huomasi yksin istuvan Mischan syömässä. Tyttö näytti hyvin väsyneeltä, hän nojasi tylsistyneenä pöytään, pyöritellen ruokaa lautasellaan, selvästikin inhoten.
"Hei, kamut, liitytään yksinäisen neidon seuraan", Sirius kuiskasi ja katsoi Mischaa.
James katsoi sinnepäin, minne Sirius katsoi ahnaasti. "Oletko varma?" James kysyi hiljaa. "Hän näyttää siltä että on valmis kiroamaan seuraavan joka katsookin häneen päin."
"Ei sillä ole niin väliä", Sirius sanoi ja lähti harppomaan Mischan suuntaan hurmurihymy naamallaan.
"Kymmenen kaljuunaa vetoa, että Sirius on kaulaillut Mischan kanssa ennen ensimmäistä Tylyaho-viikonloppua?" James kysyi Remukselta kävellessään huomattavasti hitaammin Mischaa kohden kuin Sirius.
"Selvä. Olen varma että tuo tyttö näkee Siriuksen läpi ja taikoo hänet sokeaksi seuraavaksi viideksi vuodeksi", Remus sanoi ja tarttui vetoon itsevarmasti.
"Hei, älkää aina jättäkö minua ulkopuolelle!" Peter kivahti suuttuneena. "Mistä te kuiskitte?"
James ja Remus vain nauroivat, eivätkä vaivaantuneet selittämään asiaa Peterille ja liittyivät Siriuksen ja Mischan seuraan, Peterin tullessa loukkaantuneena perässä. Poikien istuutuessa pöytään, Sirius oli sanonut ilmiselvästi jotain huvittavaa, ja Mischa hymyili hyväntuulisena ja katsoi Siriusta silmiin.
"Oletko aivan varma, Black?" hän sanoi huvittuneena.
"Satavarma", Sirius sanoi vakavana ja nyökytteli päätään. "Olen kirskunkuristaja, ellei Bellatrixillä ja Ruikulilla ole suhdetta keskenään."
"Hah, ei ikinä!" Mischa nauroi. Hän oli vasta eilisiltana nähnyt nuo kaksi henkilöä. Bellatrix Black oli juuri sellainen, jonka voisi olettaa olevan juuriaan myöten paha, ja Kalkaroksesta hän ei voinut ajatella kuin yhtä asiaa: milloin tuo poika-parka oppisi pesemään hiuksensa?
"Selvä, onko neiti Heyes valmis lyömään vetoa?" Sirius sanoi ovelasti. "Jos näemme yhdenkin merkin siitä, että heillä voisi olla jotain peliä keskenään, sinä strippaat keskellä oleskeluhuonetta illalla?"
Mischan leukaluu loksahti paikaltaan, kun hän tuijotti Siriusta hetken aikaa, mutta sanoi kuitenkin: "Selvä! Mutta jos minä olen oikeassa, sinä teet yksityisen strippausshown Ruikulille, tietenkin tiettyjen todistajien läsnäollessa?"
Sirius kavahti taaksepäin, mutta oli varma että voittaisi. "Selvä!" hän huudahti ja Mischa ja Sirius kättelivät vetonsa sinetöimiseksi. Remus pudisti päätänsä, mutta kaikki näkivät että hänkin hymyili.
Juuri sillä hetkellä suuren salin ovet aukenivat ja Stephanie astui sisään. Ihmisten päät kääntyilivät siltä kohdin, mistä hän käveli ja Stephanien oli vaikea olla näkemättä, kuinka poikien suut loksahtivat auki. Hyvä, Stephanie ajatteli, olihan hän nähnytkin vaivaa ulkonäkönsä eteen. Hänellä ei ollut yllään kaapua vaan tummansininen minihame, vaaleanpunainen niskalenkkitoppi ja hänen hiuksensa oli sekoitettu hurjasti, sellaisella tavalla, joka sopi juuri hänelle. Meikkiäkin hän oli laittanut tavallista enemmän, mutta mitä hän ei olisikaan tehnyt kiinnittääkseen Jamesin huomiota?
"Huomenta!" hän sanoi iloisesti istuessaan Kelmien ja Mischan viereen. Pojat ja Mischa tuijottivat häntä suut auki.
"Ketä varten sinä olet NYT pynttäytynyt?" Mischa kysyi vaivaantunena. Stephanie pynttäytyi aina jotain poikaa varten, hän tiesi.
"En varsinaisesti ketään varten", Stephanie vastasi hyväntuulisesti ja alkoi voitelemaan paahtoleipää. Hän väläytti suuren hymyn Mischalle joka katsoi häntä epäuskoisesti.
"Kaikki meistä ei halua näyttää lepakonpesältä heti aamusta", hän lisäsi. Mischa tuhahti ja jatkoi kiistelyään Siriuksen kanssa kumpi oli oikeassa heidän vetonsa suhteen.
"Missä Amy ja Lily ovat?" James kysyi Stephiltä. Stephanieta harmitti, että James aloitti keskustelun juuri Lilystä.
"Evans vei Amyn sairaalasiipeen", hän sanoi murtuneen näköisenä. "Amy tippui sängystään ja taittoi nilkkansa."
Lause herätti paljon hilpeyttä Siriuksen kasvoilla, eikä Mischa voinut tukahduttaa sisältään pienen pientä mustasukkaisuuden tunnetta.


Koulupäivä oli ollut yksi kauheimmista, ainakin Lilyn mielestä. Hän oli mennyt suoraa sairaalasiivestä taikajuomien tunnille, jossa oli ollut päällä täydellinen sota. Kelmit olivat lisänneet Kalkaroksen liemeen jotain ainetta, joka pilasi hänen liemensä heti kättelyssä ja sai aikaan kammottavan, mädäntyneen jauhelihan hajun. Kalkarosta tämä harmitti hyvin paljon, sillä taikajuomat oli ainut asia missä hän päihitti kaikki, jopa kelmit. Heidän taikajuomien professori Polkein oli huutamassa täydessä vauhdissa Kelmeille, kun Lily oli astunut luokan ovesta sisään. Näky ei ollut kaunis; vanha, noin 190 cm pitkä taikajuomien opettaja huusi naama punaisena typerästi virnisteleville Kelmeille.
"BLACK - jos et sinä nyt kuuntele, niin väännän sinun - jaahas, missä neiti Evans suvaitsi olla koko tunnin alun?" Professori Polkein lausui halveksuvasti huomattuaan Lilyn.
"Olin sairaalasiivessä, saatoin ystäväni Amy Smithin sinne, professori", Lily lausui tunnollisesti.
"Ai jaa", Professori Polkein sanoi pettyneenä siitä, ettei voinut nyhtää enempää pisteitä Rohkelikolta, mutta tyytyi huutamaan Kelmeille.
"Jälki-istuntoa, herrat Potter, Black, Lupin ja Piskuilan!" hän huusi voitonriemuisena. "Tänä iltana kello 20.00!" Sirius ja James virnuilivat vielä ylpeännäköisenä, kun he siirtyivät pulpeteilleen.
"Mistä lyödään vetoa, että joudumme vielä siivoamaan ne samat laatikot kuin viimevuonna?" Sirius kuiskasi Jamesille.
"En edes viitsi lyödä vetoa, kaikkihan sen tietää, että siivoamme ne", James kuiskasi takaisin.
"Se oli jo viime kerralla tarpeeksi kamalaa. Sammakon suolia, lohen suomuja.. Kuka säilyttää sellasia ainesosia laatikossaan?" Sirius kysyi halveksuen.
"Ehkä sellainen ihminen, joka opettaa taikajuomia ja tarvitsee niitä taikajuomiinsa?"
"Heh heh Sarvihaara, kai minä nyt tuon tiesin?"
"Sinusta ei voi ikinä tietää", James letkautti takaisin kovempaa kuin oli tarkoitus.
"HERRA POTTER, jälki-istuntoa koko viikon!" professori Polkein karjui naama punaisempana kuin ikinä. "Sinä se et vain ikinä opi!"
James hautasi päänsä käsiinsä. Tällä menolla hän oli ainoat vapaa-aikansa jälki-istunnoissa. Aivan niinkuin hän saisi Lilyn juttelemaan itselleen edes tällä vapaa-ajan määrällä?
"Sinusta sitten ei voi ikinä tietää Sarvihaara", Sirius kuiskasi hiljaa. "Kukapa olisi uskonut että olet niin tyhmä saadaksesi vielä lisää jälki-istuntoa?"
James mulkaisi ystäväänsä ja keskittyi tekemään sitä, mitä professori käskisikin.


Illallinen oli Mischan mielestä yhtä upea kuin muutkin ateriat: sadoittain hopeisia kulhoja isojen tupapöytien päällä, upeat hopeiset pikarit ja aterimet. Mischa rakasti yli kaiken hopeaa. Se ei ollut hänen mielestään yhtä juhlavaa kuin kulta, mutta silti arvokkaan oloista.
Hän oli tullut Lilyn, Stephanien ja Amyn kanssa illalliselle, mutta hetken päästä heidän seuraansa oli liittyneet myös Kelmit, Stephanien onneksi ja Lilyn harmiksi. James oli istunut Stephanien viereen (sillä Lily istui aivan pöydän päässä, ja oli lisäksi pyytänyt Stephanieta istumaan viereensä, ettei James saanut mahdollisuuttakaan olla metriä lähempänä Lilyä) ja Stephanie jutteli Jamesille kaiken ujouden unohtaneena. Hänen harmikseen hän ei ollut kiinnittänyt Jamesin täyttä huomiota, sillä poika tuijotteli vähän väliä Lilyä, mitä Stephanie ei ollut huomannut, mutta Lily oli. Lily tuijotti Jamesia vihaisena, Stephanien pölpöttäessä heidän välissään onnellisena. Mischaa, Siriusta, Amya ja Remusta nauratti tämä tilanne, vaikkei Lily ja James mitään hauskaa siinä nähnytkään.
"No Mischa", Sirius aloitti viekkaalla äänensävyllä. "Valmiina häviämään vetomme?"
"Tottakai, mutta olen pahoillani. Tiedän että en häviä", Mischa vastasi varman oloisena ja tarttui kastikekulhoon kaataen kermanväristä kastiketta perunoilleen. "Sitäpaitsi, hehän eivät ole edes illallisella!"
"Eikö se jo tarkoita jotain?" Sirius sanoi ja iski silmää Mischalle, joka irvisti vastaukseksi. "He yhtäaikaa poissa illalliselta? Sanonpahan vain, luutakomero kutsui, jos ymmärrät mitä tarkoitan."
"Eivät kaikki harrasta luutakomeroita, vaikka sinä harrastatkin", Remus naurahti.
"Eikä he varmaan halunneet tulla, liima pitää varmaan vieläkin..." Peter vikisi hiljaa, mutta Mischa kuuli sen siltikin.
"Liima?" Mischa sanoi ja katsoi Siriukseen ja siristi haaleansinisiä silmiään hiukan. "Te liimasitte jotain heihin liittyen?"
"Ei tietenkään" Sirius sanoi nopeasti. "Peter nyt vikisee mitä vikiseekin. Sekoilee, sanon minä."
Mischa kohotti hieman kulmiaan. Remus tönäisi pöydän alla Peteriä. Remus tiesi, että jos Sirius häviäisi vedon Peterin takia, Peter ei saisi rauhaa seuraavaan kahteen viikkoon.
Juuri silloin aukesi Suuren salin ovet voimakkaasti pamahtaen. Sisälle astui äärimmäisen vihaisen näköinen Bellatrix, jonka käsi oli Kalkaroksen kädessä. Koko sali raikui naurusta, mutta se laantui hyvin äkkiä, sillä Bellatrix oli ottanut taikasauvansa esille ja osoitti sillä uhmakkaasti jokaista, joka uskalsi vielä nauraa. Hän lähti rahtaamaan Kalkarosta perässään kohti Luihuisen tupapöytää, mutta Rohkelikon pöydän kohdalla hän pysähtyi ja nojautui pöydän päässä istuvien kelmien eteen.
"Serkkuseni, ennen kuin huomaatkaan, olet kuollut", hän sihisi niin myrkyllisesti, että Stephanie vinkaisi.
"Ai, nyt pelottaa", Sirius sanoi kepeästi.
"Millä tämä liima irtoaa?" Bellatrix kysyi vihaisena. Mischa tuijotti kulmat koholla Siriusta.
"Mikä liima?" Sirius sanoi.
"Tiedät vallan hyvin! Tämä liima, jonka sinä ja ääliöystäväsi laitoitte minun ja Kalkaroksen käteen!" Bellatrix sanoi vihaisena. Mischa naurahti.
"Mikä nyt on noin hauskaa?" Bellatrix sanoi edelleen vaarallisen näköisenä ja kääntyi Mischan puoleen.
"Oi, ei mikään", Mischa sanoi ja nauroi edelleen.
"Kuka sinä oikein olet?" Bellatrix sanoi vihaisesti. Peter hivuttautui hiljalleen poispäin ystävistään, Bellatrixin kynsien ulottuvuuden ulkopuolelle.
"Mischa Heyes, palveluksessasi!" Mischa sanoi ivallisesti. "Otappas nyt tuo poikaystäväsi ja kipitä takaisin mistä olet tullutkin. Et pelota ketään." Sirius, James, Remus, Lily ja Amy katsoivat vuorotellen Bellatrixia, vuorotellen Mischaa, kun taas Stephanie katsoi hiljaa lautastaan vapisten. Bellatrixin katse oli murhaava.
"Sinun onnesi, että toinen käteni on tuon ääliön kädessä", Bellatrix sihisi. Kalkaros näytti hämmästyneeltä, aivan kuin ei olisi uskonut, että Bellatrix voisi sanoa noin hänestä. "Muuten olisit aika nopeasti sairaalasiivessä. Ei, anteeksi, Pyhässä Mungossa, sillä minulla on enemmän vaikutusvaltaisia kavereita kuin uskotkaan, Tylypahkan ulkopuolella."
"Auts. Sano heille, ettei minua kiinnosta pätkääkään", Mischa sanoi ja vilkutti Bellatrixille, joka heitti vielä yhden murhaavan katseen häneen ennen kuin lähti Luihuisen tupapöytään.
"Kuinka sinä uskalsit?" Lily kysyi ääni väristen.
"Bellatrix nirhaa sinut", James sanoi tukahtuneella äänellä.
"Samaa mieltä", Amy sanoi nyökytellen.
"Hei, Durmstrangissa oli paljon enemmän pelottavampia tyyppejä, ja ei ne ikinä tehnyt meille mitään, vai mitä, Steph?" Mischa sanoi.
"Jep, mutta Bellatrix voisi jopa toteuttaa uhkauksensa, siltä hän kuulosti", Stephanie sanoi hiljaa.
"Nääh", Mischa sanoi ja jatkoi syömistä.
"Minä tunnen serkkuni", Sirius sanoi kulmat koholla. "Hän kiroaa jokaisen joka pilkkaa häntä."
"No, minua hän ei olekkaan vielä tavannutkaan, minua ei niin helposti kirota", Mischa sanoi kepeästi, mutta muut tuijottivat häntä silti peloissaan, aivan kuin hän olisi heittämässä nyt henkeään.
"Hei, pientä piristystä tiedossa! Sirius strippaa tämän viikon sisällä Kalkarokselle yksityisesti", hän sanoi kovalla äänellä. Kaikki nauroivat, paitsi Sirius, joka pelkäsi tulevaa koitosta, eikä voinut peittää huolestuneisuutta Mischan takia. Tällä menolla tyttö olisi kuollut ennen kuin hän pääsisi pois Tylypahkasta.



Myöhemmin illalla tupahuoneessa vallitsi rauhallinen tunnelma, johtuen varmaan siitä, että Kelmit olivat jälki-istunnossa. Lily rentoutui lämpimässä, kodikkaassa ja punakultaisen värisessä huoneessa mieli paljon korkeammalla kuin aamulla. Kokonainen tunti ilman Kelmejä - mitä muutakaan hän olisi voinut toivoa? Hän oli saanut tarpeekseen Jamesin itserakkaasta olemuksesta, aivan kuin James kuvittelisi että Lily lankeaa hänen syliinsä heti kun hän vain hymyilisikin. Mutta ei Lily voinut kieltää sitä, että ei olisi miettinyt Jamesia ihmisenä, että sen kuoren alla oli jotain muutakin kuin se itserakas älykääpiö...
"Lily?" Amyn vaativa ääni sanoi. Lily hätkähti syyllisen näköisenä.
"Anteeksi, sanoitko jotain?" hän mumisi nolona.
"Kyllä, itseasiassa aika paljonkin", Amy sanoi huvittuneen näköisenä. "Sinä sitten otat kaiken irti kun Kelmit ovat hetkenkin poissa?"
"Voitko syyttää minua?" Lily kysyi suuttuneena. "Haluasitko itse kuulla treffikutsuja koko ajan?"
"Nojaa, ei se niin kamalaakaan voi olla..." Amy sanoi hiljaa. Lily katsoi ystäväänsä yllättyneenä, ja olisi voinut vaikka vannoa, että tämä puhui Siriuksesta.
Heidän keskellään laskeutui vankkumaton hiljaisuus, mutta se ei kestänyt kauaa. Muotokuvan ohitse oli tullut Stephanie ja Mischa, ja he suunnistivat heitä kohden.
"Lily!" Steph huusi kiirehtien. "McGarmiwa haluaa nähdä sinut työhuoneessaan, nyt heti. Mitä olet mennyt tekemään?" Stephanie kysyi uteliaana, kuten aina.
"En tiedä", Lily sanoi järkyttyneen kuuloisena. Oliko hän mokannut heti ensimmäisenä koulupäivänä? Ensimmäistä kertaa?
"Sinun pitäisi mennä nyt heti, Lily", Mischa sanoi hänelle. " Se kuulosti vakavalta."
Lily vain nyökkäsi kalpeana ja kiirehti ulos muotokuvasta.

Suunnistaessaan kohti McGarmiwan työhuonetta, Lily hermoili ja puristi kämmeniään nyrkkiin, niin että hänen rystysensä oli valkoiset. Älä hermoile, Lily mietti yrittäen löytää päänsä sisältä sen järkevän kuuloisen Lilyn äänen, sinä ET ole tehnyt mitään pahaa. Voihan McGarmiwa kutsua sinut viattomasti teekupposellekkin? Lily nauroi mielikuvitukselleen, ja antoi kerrankin ilon purkautua turvallisesti itsestään. McGarmiwa ei ikinä kutsuisi ketään oppilasta teekupposelle muuten vaan, Dumbledore on ainut jonka hän kutsuisi, jos hän ottaisi huomioon ainaiset Jamesin ja Siriuksen kinastelut siitä, onko Minervalla ja Albuksella salasuhdetta.. Lily nauroi aina vain kovempaa.
"Lily?" hämmästynyt, mutta iloinen ääni kuului hänen takaansa.
Lily kääntyi nopeasti ympäri ja kohtasi silmästä silmään tummanruskean pörröpään omaavan ihmisen. James. Lily nolostui.
"Eikö sinun pitäisi olla jälki-istunnossa?" hän tiuskaisi ja kääntyi jatkaakseen nopeasti matkaansa McGarmiwan luo.
"Itseasiassa olen menossa rakkaan Minervan luo", James sanoi ja otti Lilyn kiinni kävelläkseen samaa vauhtia kuin Lily. "Kuulemma jotain asiaa. Sinnehän sinäkin olet menossa?"
Lily nyökkäsi hämmästyneenä ja tajusi, ettei ollut tehnyt mitään pahaa, kysehän oli tietysti jostain johtajaoppilasasioista! Hän hymyili hajamielisesti.
"Sinä siis pelkäsit tehneesi jotain pahaa?" James sanoi huvittuneena, katse lukkiutuneena Lilyn kasvoihin. Lily käänsi katseensa Jamesin silmiin. Miten ihmisellä voikin olla noin ruskeat, lumoavat silmät..
"Hmph, tietenkin pelkäsin, meille muille ei vain ole niin helppoa järjestää hankaluuksia kuin teille Kelmeille", Lily sanoi suuttuneena itselleen. Ei hän voisi Jamesiin ihastua! Sehän olisi vastoin kaikkia luonnonlakeja! "Katsos, en tiedä oletko ennen kuullut asiasta, mutta joillakin ihmisillä on omatunto...?" Lily virkkoi. James naurahti.
"Tottakai olen! Äitini on yrittänyt takoa sen jotain sen tapaista sisääni jo siitä asti, kun olin oppinut kävelemään!" James naurahti eloisasti. "Itseasiassa, hän ei ole vieläkään tajunnut, että käsittelee mahdotonta tapausta..."
Lily hymyili. Jamesin kanssa olo ei ollutkaan niin kamalaa, kuin hän oli kuvitellut..
"Polkein raivostui täydellisesti, kun kuuli, että minulla olikin tällä kertaa sopiva syy häippästä kesken jälki-istunnon!" James sanoi haikeana. "Kunpa en ikinä unohtaisi sitä ilmettä hänen kasvoillaan..."
"Kai sinä sen joskus muulloin joudut suorittamaan? Eikö sinulla ollut jälki-istuntoa koko viikon ajan?" Lily kysyi viisaasti.
"Jep, kai, mutta Sirius luultavasti järjestää itselleen jälki-istunnon kanssa koko viikoksi, niin en joudu olemaan yksin", James sanoi ja virnuili typerästi.
"Oi, kuinka jaloa", Lily tuhahti ja nopeutti askeliaan.
He kävelivät hiljaisina loppumatkan, kumpikin miettien omia asioitaan. Lily mietti, oliko tulemassa hulluksi ja James mietti Lilyä ja sitä, uskaltaisiko pyytää tätä Tylyahoon turvallisesti niin, ettei Lily ehtisi kiroa häntä.
He saapuivat McGarmiwan ovelle ja Lily yritti koputtaa oveen kohteliaasti, mutta James ehti ensin ja vain riuhtaisi oven auki.
"Heipparallaa Minerva!" James aloitti, mutta näky, joka kohtasi hänen silmänsä, sai hänet hiljaiseksi. Dumbledore ja McGarmiwa istuivat teekupposella McGarmiwan työhuoneessa.
"Viisi pistettä Rohkelikolta opettajan halventamisesta, Potter", McGarmiwa aloitti.
"Sinulla taisikin olla toinen tapaaminen, Minerva", Dumbledore sanoi silmät tuikkien. "Ehkäpä juomme teekupposet mieluummin illalla."
McGarmiwa vain nyökkäsi ja loihti teekupposet takaisin kaappiinsa.
Lilykin astui tässä vaiheessa peremmälle huoneeseen ja ensitöikseen mulkaisi Jamesia, joka virnuli hänelle onnellisesti.
"No, minäpä tästä lähdenkin", Dumbledore sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. "James, milloin näenkään taas sinut ja herra Blackin työhuoneessani?"
"Voi olla, että aika pian", James sanoi huolettomasti.
"Suurenmoista. Hyvää illanjatkoa", Dumbledore sanoi ja häipyi.
"Istukaa", McGarmiwa sanoi ja taikoi yhden tuolin lisää pöytänsä ääreen. Lily ja James istuivat.
"Olemme yhdessä rehtorin kanssa miettineet, että johtajaoppilat voisivat tänä vuonna järjestää pikkujoulut."
"Pikkujoulut?" Lily varmisti hämmentyneenä.
"Kyllä. Joudutte tekemään yhteistyötä, ja järjestämään kaksin illan kulun ynnä muut järjestelyt. Olen hyvin pahoillani,neiti Evans", McGarmiwa sanoi ja hymyili pienesti Lilyn järkytyneelle ilmeelle.
"HEI!" James ehti älähtää, mutta McGarmiwa jatkoi nopeasti: "Oletan, että ilta sujuu täydellisesti. Suunnittelette illan kulun alusta loppuun asti, koulu tietenkin maksaa kulut. Apunanne saatte käyttää valvojaoppilaita. Ja Potter", McGarmiwa sanoi ja tähtäsi tiukan katseen Jamesiin päin. "Jos sinä ja Black jotenkin häiritsette illan kulua, huolehdin omakätisesti, että joudutte olemaan koko loppuvuoden jälki-istunnossa."
James nyökkäsi.
"Hyvä on, voitte lähteä", McGarmiwa sanoi ja alkoi putsaamaan teekuppejaan. Lily ja James nousivat hiljaisina ja poistuivat huoneesta toivoteltuaan ensin hyvät illanjatkot.


"Upeaa, että meillä on jonkinnäköiset juhlat tänävuonna", Lily aloitti keskustelun, kun hän ja James kävelivät hiljaisia käytäviä kohti Rohkelikon tupahuonetta.
"Niin, jos me saamme tehtyä jonkinnäköiset juhlat..." James sanoi epävarmasti.
"Emme varmaan, jos se sinusta riippuu", Lily sanoi. "En tajua, miksi Dumbledore ja McGarmiwa viettävät iltoja yhdessä teekupposten äärellä.."
"Lily, eikö se ole selvää, heillä on salasuhde!", James sanoi kovaan ääneen. "'Ehkä juomme teekupposet mieluummin illalla...' Voi pojat, että Sirius riemastuu kuullessaan tämän!"
Lily naurahti, muttei tosiaan uskonut Jamesia. James katsoi sivusilmällään Lilyä, ja ei voinut uskoa, että oli saanut Lilyn nauramaan. Hän rentoutui huomattavasti. Ehkä hänellä olisi vielä mahdollisuuksia Lilyn suhteen...
Pian he olivat kuitenkin saapuneet tyhjään oleskeluhuoneeseen, kumpikin nyt selvästi vaivaantuneina.
"Kröhöm.. Hyvää yötä, Ev.. Lily", James sanoi ja odotti Lilyn räjähtämistä, koska hän oli käyttänyt Lilyn etunimeä.
"Hyvää yötä, James", Lily sanoi huokaistuaan ensiksi. Hän nauroi Jamesin typertyneelle ilmeelle.
"Luulitko että jaksan raivostua näin myöhään?" Lily kysyi haukotellen. "Sinä et todellakaan tunne minua."
"Et ole antanut mahdollisuutta", James sanoi ja hymyili vinosti. Nytkö hänen haaveensa toteutuisi...?
"Enkä anna vieläkään", Lily virnisti. James laski masentuneena päätään.
"Katsotaan uudelleen viikon päästä", Lily sanoi nopeasti ja lähti nopeasti juoksemaan tyttöjen makuusalin rappuja ylös, ettei vain kuulisi Jamesin riemun kiljauksia. Mutta hän epäonnistui.


Luku 3.
Tytöt ovat tulleet hulluiksi!

Lily heräsi aikaisin seuraavana aamuna onnellinen hymy kasvoillaan. Hän ei tajunnut, miten oli antanut sen tapahtua; hän todellakin tykkäsi Jamesistä. Jamesin lukuisat treffipyynnöt eivät ikinä olleet tehneet vaikutusta Lilyyn, mutta nyt hän oli valmis antamaan pojalle mahdollisuuden...
Lily ei viitsinyt herättää Amya vielä, se olisi pikemminkin uhkarohkeata ottaen huomioon, että Amy oli aina hengenvaarallisella päällä, kun hänet herätti aikaisin aamulla. Silti hänen teki mieli puhua uusista tunteistaan Jamesiin jonkun kanssa.. Ehkä hän juttelisi parhaan ystävänsä kanssa iltapäivällä. Hän nousi hiljaa sängystään ja valmistautui lähtemään varhaiselle aamupalalle.


Lily käveli tyhjiä käytäviä pitkin harhaillen väsyneenä kohti suurta salia. Käytävät olivat kylmiä, harmaita ja tyhjiä, lukuunottamatta paria suurta mustaa hämähäkkiä nurkassa. Lily värähti; hän ei ikinä ollut lämmennyt hämähäkeille. Hän väisti hämähäkit inhoten ja reipasti askeleitaan.
Saavuttuaan suureen saliin hän huomasi ilokseen, ettei se ollut ikinä näyttänyt niin upealta. Katto oli lumottu näyttämään samalta kuin taivas ulkona; se oli pilvetön ja kirpeän sinisen värinen. Lily rakasti aamuista taivasta. Hän antoi katseensa valua katosta suuren salin ihmisiin; oppilaita oli siihen aikaan vielä hyvin vähän aamiaisella, ja opettajien pöydässäkin oli vain kolme professoria: Rehtori Dumbledore, professori McGarmiwa ja professori Polkein. McGarmiwa ja Dumbledore hymyilivät toisilleen seesteisesti ja juttelivat keskenään näyttävästi jostakin heille mieluisesta asiasta. Polkein vilkuili närkästyneenä heihin, ja näytti siltä, että hänen kallisarvoista ruokarauhaansa häirittiin hyvin pahasti.
Lily käveli kohti Rohkelikon tupapöytää, ja huomasi järkytykseen Kelmit istumassa pöydässä. Ei ollut heidän tapaistaan olla niin aikaisen hereillä, yleensä he myöhästyivät ensimmäisiltä tunneilta käyttäen tekosyynään Siriuksen aamu-uneliaistuutta. Se oli tekosyy, jota kukaan opettaja ei katsonut läpi sormien, ja he vain määräsivät Kelmit jälki-istuntoon, mutta jokainen opettaja oli myös huomannut sen, ettei jälki-istunnoilla laimennettu Kelmien intoa tehdä toinen toistaan järjettömämpiä kepposia.
Lily mietti vähän aikaa, minne kohtaan tupapöytää hän menisi istumaan. Pöydässä ei istunut kuin Kelmit, sekä kolme ensimmäisellä luokalla olevaa poikaa, joista yksi vilkaisi Lilyä kauhistuneena. Lily hymyili pojalle ja lähti kävelemään kohti Kelmejä. Parempi sekin kuin istua yksin tai pelokkaiden ensiluokkalaisten kanssa.
"Huomenta!" Lily toivotti hieman varautuneesti.
Kelmit kääntyivät katsomaan häntä kummastuneena.
Lily tuhahti. "Saanko minä istua teidän seuraanne vai en?"
"Tottakai!" James huudahti epäröiden mutta silminnähden hyvin iloisena.
"Onko tässä nyt jokin koira haudattuna, Lily?" Sirius sanoi muka-herttaisesti. James, Remus ja Peter katsoivat toisiaan huvittuneena koira-sanan kohdalla. Lily huomasi tämän ja kurtisti kulmiaan. Sirius jatkoi kiiresti. "Kartat yleensä seuraamme kuin Ruikuli hiustenpesua! Mikä sai sinut muuttamaan asian?"
Lily melkein loukkaantui Siriuksen sanoista. Oliko hän ollut niin kamala?
"Kai sitä ihminen saa joskus istua verivihollisiensa viereen. Eikä minua oikein kiinnostanut istua noiden ekaluokkalaisten viereen", Lily virkkoi nopeasti ja istui alas Remuksen viereen.
"James tässä ei vielä ehtinyt selittää meille, miksi Minerva kutsui teidät eilen kansliaansa. Voisitko sinä kenties kertoa?" Remus sanoi ja tarttui uuteen voileipään ja alkoi voidella sitä.
"En oikeastaan", Lily hymyili. "Mutta sen voin sanoa, että kyse oli vain ja ainoastaan johtajaoppilaiden velvollisuuksista."
"Sääli", Sirius sanoi pettyneenä. "Luulin jo, että rakas Minervamme on hairahtanut täysin hempeäksi ja alkanut parittamaan sinua ja Sarvihaaraa."
Lily tuhahti jo toisen kerran sinä aamuna. "Sori vain, Sirius, mutta siihen ei onnistuisi edes Dumbledore. Enkä minä", Lily sanoi, mutta tunsi, että hänen sydämensä oli asian kanssa eri mieltä... Hän tunsi punastuvansa ja tarttui läheisimpään hedelmäkulhoon ja otti sieltä omenan. Hän näki sivusilmällä Jamesin tuijottavan melkein surullisen näköisenä tyhjyyteen ja Remuksen katsovan häntä uteliaasti. Ei kai vaan Remus ollut tajunnut Lilyn tunteita?
"No niin, eiköhän meidän olisi aika jatkaa matkaa?" Sirius sanoi väsyneen näk