Ylihuomenna joudun (vaikka kaikki yrittää toitottaa, että sinne pääsee, ei joudu, en usko siihen) rippileirille. Kyllä, odotan innolla hetken aikaa, kunnes masennun. Enkä itsekään tiedä miksi. Kavereita? Kyllä, minulla on, runsaasti. Hyviä sellaisia? Kyllä, useampi. Ikävä perhettä? Ei, pärjään kyllä ilman heitäkin. Mikä sitten mättää? Se uskonto.

En ole ateisti, mutta kaikkeen en usko raamatussakaan, vielä. Minulla on sellainen vaihe menossa, etten usko muuhun kuin siihen, minkä itsekin näen. Ja rippileirillä puhutaan siitä uskosta melkein koko ajan, joten en voi olla hieman kauhuissani. Ehkä vain teeskentelen nauttivan siitä kaikesta epäuskosta, joka sisälläni vallitsee? Helppoa minulle.

Sukujuhlia sukujuhlien perään, tuntuu että niistäkin saa jo tarpeekseen, enkä ole edes vielä viettänyt omia rippijuhliani. Kaikki tuntuu eräällä lailla kaatuvan jo niskaan: vaikka äiti sanookin järjestelevänsä kaiken, en voi olla stressaamatta pienimmistäkin asioista, vaikka tiedänkin että äiti hoitaa kaiken: äidit vain ovat sellaisia.

Hassua, kuinka se näkyy, että isoveljeni on jo aikuinen eikä kaipaa huolehtimista niin paljoa kuin ennen ja kuinka vanhempani kaatavat sen kaiken minun niskaani. Kaippa minun pitäisi olla iloinen huomiosta, jota rakastan, mutta se on todella raskasta. Mitään kiellettyä ei voi tehdä, se huomataan. Mitään ei saa padota sisällensä ja miettiä niitä itse, se on kerrottava heti. Luulen, että loppujen lopuksi olen onnellinen siitä.